Thursday, April 10, 2008

Ihmeellinen yliopistomaailma

Anna Rotkirch herätti viime vuoden alussa kohua kirjoittamallaan blogitekstillä Jäähyväiset yliopistolle, jossa hän kertoi hyvin selväsanaisesti miksi jätti yliopiston ja siirtyi Väestöliiton tutkijaksi. Rotkirch puuttui yliopiston rakenteellisiin ongelmiin ja, jos sallitaan alatyylinen ilmaisu, yleensäkin artikuloi omaa vittuuntumistaan yliopistoon.

Minullakin on tästä tunnetilasta kokemuksia. Olin viime lauantaina valtsikan kirjatentissä, mistä avauduin jo englanniksi. Laskeskelin tuossa että olen tähän mennessä suorittanut ainakin 40 opintoviikkoa kirjatentteinä, joten kai minäkin niistä jonkin mielipiteen voisin lausua. Kirjatenttien kautta pääsen nimittäin tarkastelemaan omasta mielestäni merkittävää yliopisto-opiskelun ongelmaa näin opiskelijan näkökulmasta.

**

Alla päänavaukseksi katkelma Poliittisen historian opiskelijan oppaasta, kirjoittanut Seppo Hentilä:
Tiedekuntatenttien pahin ongelma on siinä, että ne houkuttelevat pänttäävään lukemiseen, jonka ainoana tavoitteena on tentistä läpipääseminen. Kirjoista ei etsitä tietoa ongelmahakuisesti, koska se on paljon vaikeampaa kuin pelkkä asioiden muistiin pakkaaminen. Näin hankittu tieto unohtuu sen sileän tien, heti kun tentti on ohi, tai vaikka tieto jäisikin jonnekin muistin syövereihin, sitä ei kyetä sieltä rekrytoimaan oikeaan käyttöön.

Valitettavasti tiedekuntatenttejä on aina liiaksi hallinnut pelkän suorittamisen tavoite. Muistan omalta opiskeluajaltani 60-luvulta, kuinka kaikkien muiden edistyksellisten asioiden ohella myös keskiolut vapautui vuoden 1969 alusta, jolloin sitä asetettiin tarjolle myös Porthanian opiskelijakuppilaan.

Suomen halvimman ja nopeimman humalan sai puurrettuaan lauantaiaamuna ensin neljä tuntia tiedekunnan tentissä ja siemaistuaan sitten tuon ponnistuksen tyhjentämään päähän riuskaan tahtiin pullollisen kolmosta. Sen myötä huuhtoutui mielestä kaikki, mitä sinne oli edellisenä yönä yritetty tunkea. Viikonloppu meni sitten krapulaa parannellessa, kunnes maanantaiaamuna oli taas aika rynnätä jonottamaan kirjoja lukusalista seuraavaa tiedekuntatenttiä varten.

Esitän tämän tekstin vain esimerkkinä; en halua mitenkään henkilöidä kritiikkiäni Seppo Hentilään. Pyrin tässä käsittelemään laajaa ongelmaa yliopisto-opinnoissa, joka on paljon suurempi kuin kukaan yksittäinen ihminen.

Hentilästä tuli sittemmin näiden 1960-luvun keskikaljatenttien jälkeen poliittisen historian professori. Millaista on opiskelu poliittisen historian laitoksella 40 vuotta myöhemmin? Täsmälleen samanlaista. 

Olen samaa mieltä siitä, että tiedekuntatentit houkuttelevat pänttäävään lukemiseen, jossa ainoa tavoite on ulkoa oppiminen ja ymmärrys sekä omien tietorakenteiden parantaminen eivät kohennu pahimmillaan lainkaan. Tähän on kuitenkin aivan päivänselvä syy. Aika moni yliopisto-opiskelija suhtautuu omaan opiskeluunsa suhteellisen rationaalisesti. Koska kirjatentit eivät mittaa mitään muuta kuin ulkomuistia, niin paras strategia tenttiin on pyrkiä opettelemaan kirja ulkoa mahdollisimman aivottomalla tavalla jotta voi tentissä oksentaa päähänsä tunkeman sisällön paperille. Useimmat opiskelijat ymmärtävät valita tämän strategian, koska opiskelu yliopistolla ei anna mitään insentiivejä valita jotain toista strategiaa.

Siksi olen syvästi eri mieltä tämän Hentilän lausunnon kanssa:

"Kirjoista ei etsitä tietoa ongelmahakuisesti, koska se on paljon vaikeampaa kuin pelkkä asioiden muistiin pakkaaminen."

Kirjoista ei etsitä tietoa ongelmahakuisesti, koska kirjatentit eivät anna mitään insentiiviä tehdä niin. Kun ainoa insentiivi on opetella ulkoa, niin opiskelijat opettelevat ulkoa.

Minua hämmentää Hentilän kirjoituksessa suunnattomasti se, että hän tuntuu syyttävän opiskelijoita kirjatenteistä. Yllä uudelleen lainattuun lauseeseen tuntuu sisältyvän selkeä moite, ja kommentteihin liiasta suoritushakuisuudesta samoin. Omasta mielestäni kyse on kuitenkin selkeästi siitä, että koko valtiotieteellisen tiedekunnan kirjatenttijärjestelmä antaa päivänselvän insentiivin tehdä juuri niin kuin Hentilä kertoo itse tehneensä: lukea kirjoja ulkoa ja unohtaa kaikki lukemansa saman päivän aikana. Onko sitten ihme jos opiskelijat tekevät niin?

**

Kirjatenttijärjestelmä on kuitenkin syvästi viallinen myös tärkeämmällä tavalla, joka liittyy olennaisesti yliopisto-opiskelun rakenteisiin. Tarkasteluni kohdistuu ensisijaisesti humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen/valtiotieteelliseen alaan, koska niistä minulla on kokemusta.

Esitän teesinä että kaikki opiskelu yliopistolla tapahtuu valtarakenteessa. Tavallaan tämä on itsestään selvää; opiskelijat tulevat yliopistolle tavoitteenaan saada tutkinto, ja yliopiston henkilökunnan vallassa on joko antaa heille tämä tutkinto tai olla antamatta. Tämä on yliopiston valtarakenne pähkinänkuoressa.

Tässä valtarakenteessa opiskelijoiden täytyy todistaa itsensä henkilökunnalle. Opintojen tarkoitus on nimellisesti ties mikä, mutta käytännössä yliopisto-opiskelun menestystä mitataan tenteillä ja opinnäytetöillä. Niiden funktio on todistaa henkilökunnalle että opiskelija osaa tentittävän asian tai osaa laatia tietynlaisen kirjallisen työn.

Koska tenttien, joko luento- tai kirja-, suorittaminen on ensisijainen tapa edetä opinnoissaan, tenttitilanne on itseasiassa hyvin keskeinen yliopiston valtarakenteen näyttämö. Mitä tentti mittaa? Ensisijaisesti kykyä muistaa ulkoa luentosarjan tai tenttikirjan sisältö. Tentit eivät mittaa opiskelijan sivistystä tai tietämystä laajoista aiheista tai edes täsmällisistä aiheista. Tenttikysymys ei koskaan ole "Kerro kaikki mitä tiedät Vietnamin sodasta"; tenttikysymys on aina "Kerro mitä tällä luentosarjalla opetettiin Vietnamin sodasta" tai "Kerro mitä tämä kirja sanoo Vietnamin sodasta".

Esimerkiksi poliittisen historian tentit eivät mittaa opiskelijan tietoja ja taitoja historiasta, vaan hänen kykyään muistaa tenttitilanteessa mitä jossakin tietyssä, tarkoin määritellyssä yhteydessä on sanottu. Käytännössä siis ulkolukutaitoa.

**

Tämän olennaisimpana seurauksena, jota mielestäni yliopistomaailmassa ei tunnuta ymmärrettävän, on kaikkien opiskelijoiden asettaminen periaatteessa samalle viivalle kaikkien muiden taitojen paitsi ulkolukutaidon osalta. Koska tenteissä mitataan ulkolukutaitoa, siitä seuraa se, että opiskelija joka on hyvä opettelemaan asioita ulkoa menestyy, ja opiskelija joka ei ole hyvä opettelemaan asioita ulkoa ei menesty. Henkilökunnalle ei itseasiassa tenteissä todisteta niinkään asian osaamista kuin asioiden ulkoa opettelun taitoa.

Opiskelijan mahdolliset itse hankitut taidot tai tiedot eivät vaikuta tähän mitenkään, paitsi sikäli kun niistä on hyötyä ulkoa oppimiseen. Joskus tämä hyöty voi olla merkittävän suuri, mutta koska tenttikysymyksissä kuitenkin mitataan nimenomaan täsmällisen ennalta annetun materiaalin hallintaa, tenttimateriaali on joka tapauksessa opiskeltava vaikka perustiedot aiheesta olisivat kuinka laajat.

Yliopisto-opinnot eivät myöskään tarjoa perustutkinto-opiskelijalle käytännössä mitään muita mahdollisuuksia osoittaa osaamistaan jossakin aineessa kuin kurssien ja tenttien suorittaminen samalta viivalta kuin muut.

Pieni esimerkki valaisee asiaa mikrotasolla. Englannin kielen laitoksella perus- ja aineopintoihin sisältyvä kääntämisen arvosana perustui vanhoissa tutkintovaatimuksissa pelkästään käännöskokeeseen. Käännöskokeeseen sai osallistua vain, jos osallistui ensin käännöskurssille ja suoritti sen hyväksyttävästi. Mitään vaihtoehtoa ei ollut; kokeeseen osallistuminen ilman kurssin käymistä oli kielletty. Vaikka laitoksella olisi opiskelijoita joilla on itsenäisiä meriittejä kääntäjänä ja jotka pystyisivät aivan hyvin tekemään kokeen, heidät pakotetaan silti osallistumaan opetukseen jossa julkaissut kääntäjä asetetaan samalle viivalle ensimmäisen vuoden opiskelijan kanssa joka on suorittanut vain lukion englannin oppimäärän. Tällainen opetus on varmasti jälkimmäiselle hyödyllistä; onko se sitä välttämättä ensin mainitulle?

Sama on totta humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä opinnoissa yleensä. Opiskelijoille ei anneta minkäänlaisia tilaisuuksia osoittaa alimman vaatimustason ylittäviä valmiuksia, ja heille ei anneta mitään keinoja hyödyntää mahdollista omaa osaamistaan opinnoissaan. Helsingin yliopiston humanistiset ja valtiotieteelliset opinnot on 2000-luvulla kohdennettu tarkasti siten, että fuksit omaavat lukion oppimäärän taidot ja tiedot. Jos opiskelija osaa tai tietää enemmän, tällä ei käytännössä ole mitään vaikutusta hänen opintoihinsa paitsi siltä osin miltä jo olemassaolevat tietorakenteet tekevät ulkoa oppimisen helpommaksi.

Koska yliopistolta puuttuvat kokonaan keinot hyödyntää muodollisten tutkintovaatimusten ulkopuolista osaamista, sieltä puuttuvat myös insentiivit hankkia sitä. Miksi opiskella enempää kuin on pakko, kun siitä ei palkita mitenkään ja hankittuja tietoja ei voi hyödyntää?

Hentilä sanoo jo aiemmin lainatussa Poliittisen historian opiskelijan oppaassa seuraavasti:

Generalistiksi valmistuakseen opiskelijan on hankittava poliittisen historian ja sitä täydentävien sivuaineiden opinnoilla laaja humanistis-yhteiskuntatieteellinen perussivistys. Sen kulmakivi on laaja ja monipuolinen lukeneisuus, jota ei saavuteta vain pakollisia tenttikirjoja tavaamalla, vaan opiskelijoiden on luettava kaikkea mahdollista, mikä suinkin kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä.

Tämä on siksi hassu tavoite että, kuten olen yllä esittänyt, yliopisto-opinnot eivät tarjoa liioin välineitä tai insentiiviä tämän yleissivistyksen keräämiseksi. Poliittisen historian opintoihin ei kuulu yhtäkään opintojaksoa jossa jotenkin mitattaisiin tai huomioitaisiin Hentilän kuvailemaa laajaa perussivistystä. Päinvastoin, poliittisen historian opinnot koostuvat käytännössä kokonaan erilaisista ulkoaopetteluharjoituksista joissa mitataan laajan perussivistyksen antiteesiä: nippelitietoa.

Esittäisin tuekseni mikrotason esimerkin Hentilän omasta opetuksesta. Hentilä kuvailee omaa arvosteluperiaatettaan seuraavasti:

Tenttisuorituksen arvosanaa pohtiessani en juuri koskaan vertaa vastausten sisältämää tietomäärää kirjoissa esiintyvään tietoon. Sen sijaan vertaan samaa kohtaa tenttineiden opiskelijoiden suorituksia keskenään ja asetan heidät keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Mikäli vastausten yleistaso on vähintään hyvä, annan mielestäni parhaalle vastaajalle ’kolmosen’, seuraavalle tai parille seuraavalle 3-, jne. Käytän väljästi Gaussin käyrää ja asetan sitten tiettyyn kohtaan hyväksymisen vähimmäisrajan, mikä yliopistolla yleisesti käytössä olevassa kolmiportaisessa arvostelussa on ’ykkönen’.

Gaussin käyrän käyttäminen arvostelussa on hassu juttu, etenkin luento- tai kirjatentissä. Koska tentin tarkoitus on ulkoalukemisen mittaaminen, niin paras vastaus lienee yleisesti se, jossa muistetaan kaikkein eniten ja tarkimmin annetun materiaalin sisältö. Jos kaksi esseevastausta antavat molemmat hyvän yleiskäsityksen aiheesta ja osoittavat tenttijän ymmärtävän asian, niin Gaussin käyrällä pisteyttäminen aiheuttaa sen, että se kahdesta esseestä joka sisältää enemmän ulkoa opeteltua nippelitietoa saa paremman arvosanan. Teoriassa nimittäin jos joku kirjoittaisi täydellisen referaatin kysymykseen liittyvästä materiaalista hän saisi kolmosen. Seuraavaksi täydellisin saisi arvosanakseen 3-, ja niin edelleen. Näin on oman kokemukseni mukaan yleensä poliittisen historian opinnoissa ollut.

Kun professori samassa oppaassa peräänkuuluttaa laajaa yleissivistystä ja kertoo arvostelevansa tenttejä tavalla joka palkitsee aivotonta ulkoa oppimista, niin missä on vika? Vika ei suinkaan ole armottomasti esimerkkinä käyttämässäni professorissa. Seppo Hentilää pitää sitävastoin kiittää ja kehua, koska Poliittisen historian opiskelijan opas on humanistis-yhteiskuntatieteellisellä alalla Helsingin yliopistolla lähes ennenkuulumaton suoritus. Siinähän tosiaan kerrotaan opiskelijoille millä kriteereillä tenttejä arvioidaan ja yritetään antaa heille käsityksiä opiskelun sisällöstä ja tavoitteista. En ole vielä törmännyt vastaavaan kovin monella muulla laitoksella.

Mikä toisaalta olisi järkevämpi tapa arvostella kirja- tai luentotenttiä? Koska tentissä mitattava taito on ulkoa opettelu, on vaikea ymmärtää mitä muuta erotteluarvoa sillä voi olla kun nippelitiedon ulkoaopettelun keskinäinen arviointi. Tähän Gaussin käyrän mukainen arviointi on toimiva menetelmä.

**

Vika on yliopisto-opiskelun rakenteissa. Kun opinnot palkitsevat ulkolukutaitoa ja eivät millään tavalla rohkaise laajemman sivistyksen ja taitojen hankkimiseen, ja käytännön jokapäiväinen opiskelu ei anna mitään keinoja hyödyntää omaa osaamista, niin rationaalinen yliopisto-opiskelija tekee juuri niin kuin Hentilä kuvailee tämän kirjoituksen alussa lainatussa tekstissä: pikalukee kirjatenttikirjansa ulkoa, vastaa tenttikysymykseen ja unohtaa lukemansa iltaan mennessä. Tässä järjestelmässä menestyy parhaiten nimenomaan sellainen ihminen joka suhtautuu opintoihinsa puhtaan suorituskeskeisesti ja lukee vain ne kirjat jotka sisältyvät tutkintovaatimuksiin. Hentilän peräänkuuluttaman perussivistyksen hankkiminen on rationaaliselle opiskelijalle ajanhaaskausta, koska siinä kertyvät taidot ja tiedot eivät auta yliopisto-opiskelua käytännössä lainkaan.

Ihmiset tuppaavat käyttäytymään enemmän tai vähemmän rationaalisesti ja päämäärähakuisesti. Koska yliopisto-opiskelun päämäärä on tutkinto, niin kannattaako tutkintoon johtavasta prosessista tehdä tällainen?

Käytännössä useimmat opiskelijat kuitenkaan eivät humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä alalla opiskele vain saadakseen tutkinnon mahdollisimman helpolla. Uskon että useimpia opiskelijoita motivoi jonkinlainen henkilökohtainen kiinnostus, jopa vakaumus, valitsemaansa pääainetta kohtaan ja akateemista elämää kohtaan noin yleensä. Tällaisten opiskelijoiden odottaisi olevan vahvasti motivoituneita haastavampiin ja suoraan sanoen järkevämpiin opintosuorituksiin kuin kirjatentteihin ja ulkoa oppimiseen. Heidän odottaisi myös omaavan ja hankkivan laajempaa sivistystä pääaineestaan ja koko humanistis-yhteiskuntatieteelliseltä alalta kuin mitä tutkinnon minimisuorituksiin vaaditaan.

Miksi näille opiskelijoille ainoa keino edetä opinnoissaan, eli todistaa yliopiston henkilökunnalle omaa osaamistaan, on kuitenkin sellainen jossa he eivät pääse lainkaan hyödyntämään näitä vahvuuksia? Pääasiallinen, käytännössä lähes ainoa, tapa suorittaa opintoja yliopistolla on erilainen ulkoa opettelu. Tähän nämä vahvuudet eivät sovellu lainkaan.

**

Rotkirchin teksti Jäähyväiset yliopistolle toimii sekä keskustelunavauksena että ikään kuin selityksenä sille, miksi hän hylkäsi yliopistouran. Itse toivon että tämä teksti herättäisi ajatuksia siitä, millaista käytöstä ja millaisia taitoja yliopisto-opiskelu rohkaisee ja millaisista se ei lainkaan palkitse.

Samoin kuin Rotkirchin tekstillä, tälläkin tekstillä on myös henkilökohtainen ulottuvuutensa. Omat yliopisto-opintoni alkoivat syksyllä 2002, ja korkein oppiarvoni on vieläkin filosofian ylioppilas. En näe että tilanne olisi ratkaisevasti muuttumassa kovin pian. Tämä teksti on henkilökohtaisella tasolla selitykseni siihen, miksi minua ei luennoilla ja tiedekuntatenteissä näy. Yliopisto-opintoni ovat olleet monella tavalla palkitsevia ja niistä on jäänyt paljon käteen. Toisaalta oma elämänlaatuni parani ratkaisevasti heti kun hylkäsin tutkintosuunnitelmani, ja tässä kirjoituksessa olen yrittänyt hakea syitä siihen miksi näin on. Koen omaavani kohtuullisen laajan humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen perussivistyksen, ja erittäin harvat osat siitä ovat peräisin yliopiston tutkintovaatimusten suorittamisesta. Kärjistäen sanoisin, että voin minä niitä kirjoja kotonakin lukea.

No comments: