Friday, September 17, 2010

Suomen maanpuolustus: Uskottavuusongelmia

Tämän kirjoittajan lyhyt visiitti Suomen puolustusvoimien palveluksessa tapahtui kesällä 2001. Silloin tilanne näytti suorastaan hyvältä. Sodan ajan asevoimien vahvuus oli puolen miljoonan paikkeilla yksi Euroopan suurimpia. Maavoimien iskukyvyn terävin kärki olivat kaksi sodan ajan panssariprikaatia, joiden tukena toimi vino pino jalkaväkiprikaateja ja moottoroituja jääkäriprikaateja. Ilmavoimat oli suhteellisen hiljattain varustettu uusilla F-18 Horneteilla, ja ilmatorjuntaa vahvistivat Buk-ohjusten (NATO-koodi SA-11) hankinta Venäjältä. Merivoimien kiinteä rannikkotykistö ja liikkuva ohjuspuolustus, tukenaan ohjusveneet ja muut alusyksiköt, kuului maailman moderneimpiin rannikkopuolustusjärjestelyihin.

En halua maalata liian ruusuista kuvaa vuosituhannen vaihteen asevoimista. Mielestäni ei kuitenkaan ole liioiteltua sanoa, että koko 2000-luvun aikainen kehitys on ollut huonompaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan puolustusvoimien kehittämistä ei ole tuntunut hallitsevan mikään johtoajatus, ja materiaalihankinnat ja organisaatiomuutokset eivät ole lainkaan parantaneet Suomen puolustuskykyä. On tuntunut käyvän jopa päinvastoin. Samanaikaisesti aseteknologian kehittyminen on asettanut osan maanpuolustuksen tulevaisuudesta täysin kyseenalaiseksi.

Vuosikymmenen päättyessä voi jopa kysyä, onko Suomella enää lainkaan uskottavaa maanpuolustusta.

**

Kirjoitin aiemmin turvallisuuspolitiikasta, ja esitin silloin että Suomen olisi tehtävä selkeä turvallisuuspoliittinen valinta: järjestetäänkö maanpuolustus yksin, omin voimin, vai osana jotakin sotilasliittoa, käytännössä tällä hetkellä NATOa. Tehtiin tässä asiassa kumpi tahansa valinta, niin puolustuspolitiikan suunta on selvä: ainoa Suomeen kohdistuva potentiaalinen sotilaallinen uhka on idässä. Viime vuosikymmenellä tämä tuntui vielä olevan päivänselvää; nykyään on vaikea olla varma. Tuntuu siltä, että puolustusvoimat eivät itsekään osaa päättää kumpi on tärkeämpää, kansainväliset operaatiot vai kansallinen maanpuolustus.

Näiden kahden välillä ei ole itsessään mitään ristiriitaa, vaikka näin kuulee väitettävän. Suomen osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin antaa suomalaisille reserviläisille ja kantahenkilökunnalle tärkeää kokemusta käytännön operaatioista, joka voi vain vahvistaa kansallista maanpuolustusta. Kun pitää mielessä tavan jolla puolustusmateriaalihankinnat hoidetaan ja kansainvälisten operaatioiden suhteelliset kustannukset, niin on ongelmallista väittää että kansainvälinen toiminta olisi rahallisestikaan maanpuolustukselta pois.

Sen sijaan Suomen puolustusvoimien organisaatio ja etenkin materiaalihankinnat herättävät vakavan kysymyksen siitä, onko maanpuolustus jäänyt toiselle sijalle.

Selkeimmän esimerkin tarjoavat merivoimat. Ensin oli järjetön projekti ilmatyynyaluksen hankkimiseksi. Kukaan ei koskaan oikein selittänyt mitä tykeillä aseistetulla ilmatyynyaluksella tarkkaan ottaen tehtäisiin osana Suomen meripuolustusta, ja hanke peruttiin kaikessa hiljaisuudessa. Sen jälkeen tuli kuitenkin merivoimien suuri projekti, eli miinalaivojen hankinta. Niidenkin roolia meripuolustuksessa on ihmetelty. Nykyään kantahenkilökunnan on osallistuttava kansainvälisiin tehtäviin ylenemisen varmistamiseksi; kyynikot ovatkin esittäneet, että miinalaivojen tärkein tehtävä on taata merivoimien upseereille vaadittuja kansainvälisiä tehtäviä. Ohjusten aikakaudella tällaisten laivojen käyttökelpoisuus Suomen meripuolustuksessa vaikuttaa nimittäin hyvinkin kyseenalaiselta.

Maavoimien eniten puhetta herättänyt hankinta on ollut surullisenkuuluisa helikopterihankinta. Hanke oli Suomen mittapuulla valtava, vaikka eduskunta hylkäsikin taisteluhelikopterien hankkimisen. Projektin toteutuminen on viivästynyt pahasti, koska kalustoksi valittiin silloin vielä teoreettinen yhteiseurooppalainen NH-90 -kopteri.

Helikopterihankinnan tiimoilta on käyty paljon yksisilmäistä keskustelua, jossa hankinnan aiheuttama vastenmielisyys on ajanut ihmisiä väittämään että koko helikopteri on yleensäkin käyttökelvoton sodankäyntiväline. Tämä on lyhytnäköisyydessään suoraan verrattavissa siihen, että samanlaiset "viisaat päät" ovat jo ainakin kolme kertaa tuominneet panssarivaununkin sukupuuttoon, ja sukellusveneetkin on tehty jo kertaalleen käyttökelvottomiksi samalla logiikalla. Kolmas valtakunta kunnostautui käyttämällä kahta historian roskakoriin hylättyä sodankäyntivälinettä harvinaisen suurella menestyksellä toisessa maailmansodassa, vaikka niin ei olisi kuulemma voinut lainkaan tehdä. Niin kieroja olivat natsit.

Todellinen helikopterihankinnan ongelma ei ole se, etteivätkö helikopterit olisi käyttökelpoisia, vaan se miten puolustusvoimat aikoo niitä käyttää. Hankinnan yhteydessä kerrottiin, että helikopterit aiotaan jakaa kolmen "valmiusprikaatin" kesken siten, että kukin prikaati voi kuljettaa komppanian ilmateitse. Tämä on aivan älytön ajatus. Ensinnäkin yhden komppanian maahanlasku osana prikaatin operaatiota ei mitenkään tuota niin suurta sotilaallista hyötyä että se voisi oikeuttaa näin suurta materiaalihankintaa. Toiseksi koko operaatio on mieletön, koska valmiusprikaatit tulevat kaiken järjen mukaan toimimaan painopistesuunnassa, jossa vihollisen ilmapuolustus on vahvimmillaan. Sellaisessa ympäristössä helikopterien käyttö taktisiin maahanlaskuihin on mahdotonta.

Helikoptereista voisi saada jonkinlaista hyötyä irti vain jos niitä käytettäisiin keskitetysti, yhdessä niihin orgaanisesti kuuluvan jalkaväkiyksikön kanssa, mutta tämän suuntaisia suunnitelmia ei ilmeisesti ole. Sen sijaan vaikuttaa todennäköiseltä, että maavoimien helikopterikapasiteetti jaettaisiin tosipaikan tullen eri tarvitsijoiden kesken, jolloin koko helikopterihankinnalla ei olisi mitään kuljetusteknistä tasoa korkeampaa vaikutusta Suomen puolustuskykyyn. Lopulta siis helikoptereista ei ole mitään sellaista hyötyä, joka voisi oikeuttaa niiden valtavan hintalapun.

**

Toisaalta koko valmiusprikaatin konsepti on parhaimmillaankin kyseenalainen. Panssariprikaatit ovat poistuneet sodan ajan kokoonpanosta, ja niiden tilalle operatiivisiksi joukoiksi on kaavailtu kolmea valmiusprikaatia.

Seuraa pieni sivupolku mekanisoitujen joukkojen historiaan. Panssarivaunuja käytettiin ensimmäistä kertaa ensimmäisessä maailmansodassa, ja sotien välissä suurvallat kehittivät enemmän tai vähemmän aktiivisesti niiden käyttötapoja tulevassa sodassa. Saksassa kehityksen johdossa oli upseeri nimeltä Heinz Guderian, joka määritteli teoksessaan Achtung - Panzer! mekanisoitujen joukkojen ihanteellisen kokoonpanon. Mekanisoidun yhtymän tuli olla joukko, joka on kokonaan panssaroitu ja liikkuu kokonaisuudessaan teloilla, jotta kaikilla osilla on sama liikkuvuus. Silloin koko yhtymä saavuttaa saman taktisen liikkuvuuden ja suojan tason. Natsi-Saksan armeija ei koskaan saavuttanut tätä ihannetta, mutta puutteellisestikin mekanisoiduilla joukoilla saatiin aikaiseksi huimia tuloksia.

Suomen sodan ajan panssariprikaatit olivat hyvin lähellä tätä mekanisoitua ihannetta; jalkaväki ja tykistö olivat kokonaan mekanisoituja. Tämä saatiin aikaiseksi Saksan yhdistymisen johdosta; Bundeswehr myi Suomelle sopuhintaan neuvostokalustoa joka ei heitä kiinnostanut, ja Suomi sai pilkkahintaan kahden panssariprikaatin kaluston. Tämä kalusto on nyttemmin hajotettu kahteen mekanisoituun taisteluosastoon, jotka ovat noin pataljoonan vahvuisia.

Romutettujen neuvostovalmisteisten panssarivaunujen tilalle hankittiin toki käytettyjä saksalaisia Leopard 2 -vaunuja. Ikälopun T-72 -vaunun vaihtaminen Leopardiin olisi itsessään tervetullutta, mutta vaunujen käyttötapa on vähintään kummallinen. Nykyisessä kokoonpanossa taistelupanssarivaunut on nimittäin jaettu kahden Etelä-Suomesta perustettavan valmiusprikaatin kesken. Karjalan Prikaatin perustaman valmiusprikaatin kalustoon kuuluu Leopard 2 -vaunuja sekä ruotsalaisvalmisteisia CV9030 -rynnäkköpanssarivaunuja, joista voidaan sentään perustaa ainakin mekanisoitu pataljoona. Muu prikaati kuitenkin liikkuu pyörillä.

Tällainen organisaatio on sodankäynnin perusperiaatteiden vastainen. Panssarivaunujen parempi taktinen liikkuvuus ja omasuoja haaskataan kokonaan sitomalla vaunut hitaampaan ja huonommin suojattuun prikaatiin. Pyöräajoneuvoilla varustetun jalkaväen taktinen liikkuvuus romahtaa vihollisen tulen vaikutusalueella; mekanisoidun jalkaväen ei.

Alueellisen puolustuksen opissa vihollisen annetaan tunkeutua Suomen alueelle, ja kun se on kulunut tarpeeksi heikoksi, se lyödään vastahyökkäyksellä. Vihollisen joukot tulevat painopistesuunnassa olemaan mekanisoituja. Tiettävästi vanhassa kokoonpanossa tämä vastahyökkäys olisi ollut panssariprikaatien tehtävä. Nykyään operatiivinen vastahyökkäys aiotaan ilmeisesti toteuttaa panssaripataljoonalla, tai yhdistelmällä panssaripataljoonaa ja jalan taistelevaa jalkaväkeä. Suomen puolustusstrategian keskeisin taistelu on siis kolmen pataljoonan käsissä. Ajatus on kauhistuttava.

Yhtymänä "valmiusprikaatit" ovat kvanttihyppäys ajassa taaksepäin palveluksesta poistuneista panssariprikaateista. Miksi niihin on siirrytty? Minkä ihmeen vuoksi yhden komppanian ilmakuljetuskykyä on pidetty tärkeämpänä kun operatiivisten joukkojen mekanisointia?

Tulee väkisinkin mieleen, että valmiusprikaatit ovat nimellisine ilmakuljetuskapasiteetteineen, ruotsalais-suomalais-saksalaisine kalustoineen ja muultakin kokoonpanoltaan hyvin lähellä normaalia NATO-jalkaväkiprikaatia, toisin kun itäkalustosta koostuvat panssariprikaatit. En rehellisesti tiedä onko tämä vain sattumaa. Jos pidemmälle viedyn mekanisoinnin on estänyt rahanpuute, niin silloin helikopterihankinta on täysin käsittämätön.

Jokatapauksessa panssariprikaatien lakkauttaminen on romahduttanut maavoimien operatiivisen toimintakyvyn. Samanaikaisesti myös jalkaväkijoukkojen varustusta on romutettu urakalla; viimeksi romuttamoon vietiin jo rynnäkkökiväärejä. Tällä hetkellä operatiiviset joukot koostuvat kolmesta "valmiusprikaatista", jotka ovat siis käytännössä vahvennettuja jääkäriprikaateja, ja kahdesta jääkäriprikaatista. Nämä liikkuvat yli 90-prosenttisesti pyöräajoneuvoilla, joka tarkoittaa sitä että jalkaväki taistelee jalan. Varsinaisia mekanisoituja joukkoja on jäljellä enää kaksi pataljoonaa, ja niiden kalusto tulee vanhenemaan seuraavan vuosikymmenen aikana.

**

Kaikkein synkin tulevaisuus on ilmapuolustuksen alueella. Kun merivoimien hankintahulluudet tuli mainittua, reiluuden nimissä täytyy sanoa että hiljattain päätettiin hankkia Horneteihin rynnäkköaseistus. Mitä sillä aiotaan tehdä ei käy selväksi. Suomen ilmavoimilla on niin vähän torjuntahävittäjiä että sodan syttyessä ne kaikki tarvitaan ilmapuolustukse tehtäviin. On vaikea kuvitella sodan ajan tilannetta jossa Horneteja riittäisi hyvin riskialtteisiin rynnäkkötehtäviin.

Hornetit lähestyvät jokatapauksessa käyttöikänsä loppua, ja korvaajaa etsitään. Suomessa on jo lausuttu julkisuudessa, että korvaajaksi hankittaisiin USA:n ilmavoimien palvelukseen pikkuhiljaa saapuva F-35 JSF (Joint Strike Fighter). Tämä on sinänsä vähän hassu ajatus että F-35 on nimenomaan monikäyttökone, kuten Hornetkin, kun Suomi tarvitsee ensisijaisesti nimenomaan torjuntahävittäjän. Lisäksi F-35 on häkellyttävän kallis. Kappalehinta liikkuu viimeisen tiedon mukaan 80 miljoonan dollarin paikkeilla. Minkäänlaisen järkevän konemäärän hankkiminen tulisi maksamaan miljardeja.

Välillä kuulee esitettävän ettei Suomeen hankittaisi torjuntahävittäjiä lainkaan, vaan jättäydyttäisiin puhtaasti ohjuspuolustuksen varaan. Ensimmäiseksi on huomautetteva, että Suomen ohjuspuolustuskin alkaa olla heikossa kunnossa. Buk-patterien lisäksi Suomeen ollaan ilmeisesti hankkimassa NASAMS-ohjusjärjestelmää, mutta jää nähtäväksi aiotaanko lähi-ilmatorjunta myös päivittää. Kaiken kaikkiaan on kyseenalaista pystyisikö Suomen nykyinen ilmapuolustus estämään vihollista saavuttamasta ilmaherruutta Suomen yläpuolella; järjestelmien määrä on yksinkertaisesti niin vähäinen että ne ovat haavoittuvaisia.

Niistä tulisi vielä haavoittuvaisempia ilman hävittäjätorjuntaa. Jos Suomen koko ilmapuolustus perustuisi ohjustorjuntaan, vihollisella olisi verrattaen helppo työ optimoida puolustuksensa nimenomaan ohjuksia vastaan. Yhdistelmä aktiivista (torjuntahävittäjät) ja passiivista (ohjukset) puolustusta asettaa viholliselle ongelman, koska se ei voi optimoida vain yhtä uhkaa vastaan. Tämä kuuluu strategian perusperiaatteisiin. Suomen ilmapuolustus tarvitsee myös aktiivisen osan.

On kuitenkin todella kyseenalaista onko Suomella varaa hankkia uskottavaa torjuntahävittäjäkalustoa Hornetien tilalle. Se asettaa kyseenalaiseksi koko Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden, ja sen kautta koko maanpuolustuksen. Minkäänlaiset maavoimien operaatiot ovat lähes mahdottomia jos vihollisella on ilmaherruus. Kosovon sodan aikoihin kenraali Gustav Hägglund lausui, että Kosovon sota todistaa että Suomen armeija pärjäisi massiivistakin ilmauhkaa vastaan; Serbian armeijahan selvisi ilmasodasta suhteellisen vahingoittumatta. Tämä lausunto perustuu kuitenkin valtavaan väärinkäsitykseen Kosovon sodasta. Serbian armeijaan ei kohdistunut mitään maauhkaa, joten se saattoi keskittyä pelkästään ilmauhalta suojautumiseen. Jos serbit olisivat joutuneet operoimaan maavoimillaan, tappiot olisivat olleet aivan toista kertaluokkaa.

Tutkija Tomas Ries piti vuosituhannen alussa julkaistussa raportissaan Finland and NATO nimenomaan Suomen ilmapuolustuksen heikkoutta keskeisenä argumenttina NATO-jäsenyyden puolesta. Itse epäilen onko Suomen ylipäänsä mahdollista järjestää uskottavaa ilmapuolustusta ilman NATO-jäsenyyttä.

**

Tämä on hyvin pintapuolinen katsaus Suomen puolustusvoimien ongelmiin. Itse katson, että maavoimien heikentynyt operaatiokyky ja ilmapuolustuksen tulevaisuus ovat selkeästi suurimmat kysymysmerkit Suomen uskottavalle maanpuolustukselle. Meripuolustuksen seikkaperäisempi arviointiin en ole lainkaan pätevä. Suomen kokonaispuolustuskyky on kymmenen viime vuoden aikana laskenut, lähinnä huonojen materiaalihankintojen ja väärien prioriteettien vuoksi.

Käsittelen näitä puutteita siksi, että kuten esitin viime kirjoituksessani turvallisuuspolitiikasta, Suomen on tehtävä turvallisuuspoliittinen valinta: joko liittoutuminen tai oman itsenäisen puolustuskyvyn takaaminen. Nykyinen politiikka on sitä, että ei tehdä kumpaakaan, vaan haahuillaan liittoutumisen ja puolueettomuuden välimaastossa, samalla kun asevoimien taistelukyky rapistuu.

Kumpikin vaihtoehto vaatii puolustuskyvyn tuntuvaa nostamista. Tällä hetkellä Suomen asevoimien uskottavuus on kyseenalainen. NATO-jäsenyys toisi mukanaan velvoitteen järjestää ainakin maavoimat selvästi tehokkaammiksi; itsenäinen puolustus taas vaatii sitä, että Suomen on järjestettävä omin voimin koko maanpuolustus. Etenkin ilmapuolustuksen osalta tämä vaatisi valtavaa rahallista panostusta, ja en näe miten se voisi olla ylipäänsä mahdollista. Sellaisia rahoja kun ei vaan ole.

Tämän kirjoitussarjan provosoi liikkeelle Vihreän liiton esitys, jonka mukaan Suomelle riittäisivät 75 000 sotilaan puolustusvoimat, tai tarkemmin ottaen Juha Korkeaojan vastaus siihen. Teknisesti ottaen 75 000 voisi olla riittävä luku sodan ajan puolustusvoimille, ainakin lähitulevaisuudelle jos tavoitteena pidetään nimenomaan strategisen iskun torjuntaa. Tämän armeijan tulisi koostua maavoimista joissa on toisaalta erittäin hyvin koulutettuja ja varustettuja joukkoja pääkaupunkiseudun puolustamiseen, ja toisaalta mekanisoitu kenttäarmeija torjumaan mahdolliset maahantunkeutumisyritykset. Lisäksi vaadittaisiin tuntuva investointi ilmavoimiin ja ilmapuolustukseen, jotka ovat olennaisessa roolissa strategisen iskun torjunnassa.

En kuitenkaan löytänyt Vihreiden ehdotuksesta kohtaa, jossa he kannattaisivat puolustusmäärärahojen nostamista. Reservin pienentämisestä ei nimittäin minun nähdäkseni voi koostua miljardien säästöjä joilla nämä hankinnat tehtäisiin. Edes valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen ei käsittääkseni toisi niin suuria säästöjä. Kuitenkin koska Vihreät vastustavat NATO-jäsenyyttä, heidän mallissaan Suomen on muun muassa investoitava miljardeja ilmapuolustukseen, puhumattakaan maavoimien varustamisesta. Koska Vihreiden ehdotus jätti kokonaan auki sen, miten ja ennen kaikkea millä rahalla heidän kaavailemansa armeija varustettaisiin, en oikein pysty suhtautumaan siihen vakavasti.

Toisaalta en jotenkin pysty uskomaan että muutkaan puolueet ehdottaisivat puolustusmäärärahojen tuntuvaa korottamista Suomen puolustuksen puutteiden korjaamiseksi, tai edes myöntäisivät että puutteita on. Sen sijaan maanpuolustuksesta ei tulla käymään sen kummempaa vaalikeskustelua, koska muut puolueet tulevat lähes varmasti kannattamaan asevelvollisuuden säilyttämistä, siinä kuvitelmassa että Suomen nykyiset puolustusvoimat ovat riittävät. Tässä kuvatut ongelmat ovat niin vakavia, että niiden ratkaisemiseksi on vain kolme vaihtoehtoa:

1) korottaa puolustusmäärärahoja maavoimien taistelukyvyn pelastamiseksi
2) muuttaa kokonaan maanpuolustuksen oppia ja filosofiaa
3) olla tekemättä mitään, jolloin Suomen puolustuskyky romahtaa seuraavan vuosikymmenen aikana

Tästä syystä on niin traagista, että Suomessa ollaan käyvinään puolustuspoliittista keskustelua heittelemällä ilmoille lukuja sodan ajan armeijan koosta. Todellinen kysymys on nimittäin se, mistä löydetään rahat minkään armeijan varustamiseen. Jos nykyinen politiikka jatkuu, seuraavan vuosikymmenen materiaalirahoista valtaosa uppoaa hävittäjähankintaan, ja maavoimien taistelukyky rapautuu entisestään. Itse hävittäjähankintakaan ei todennäköisesti riitä takaamaan Suomelle uskottavaa ilmapuolustusta.

Samalla Suomi jatkaa turvallisuuspoliittista tuuliajoaan NATOn ja Venäjän välissä. Kaiken kaikkiaan Suomen tilanne muistuttaa masentavasti maailmansotien välistä aikaa, kun talousvaikeuksissa ollut Suomi karsi kovalla kädellä puolustusvoimien määrärahoja ja ei uskaltanut tehdä määrätietoisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Lopputuloksena oli se, että Suomi joutui yksin sotaan ylivoimaista vihollista vastaan, puutteellisesti ja vanhentuneesti varustetulla armeijalla. Siihen katastrofiin päädyttiin juuri samanlaisen politiikan kautta jota Suomi harjoittaa nyt.

Itse toivon vilpittömästi että Suomi voi olla tuuliajolla vaikka vuoteen 2100 asti. Jos mikään kriisi ei puhkea, niin Suomi voi aivan hyvin selvitä täysin nimellisellä paperiarmeijalla ja pelkällä hyvän sään turvallisuuspolitiikalla. Ongelma onkin se, mitä sitten tehdään jos käykin huonosti.

Tästä puhutaan vielä.

2 comments:

Neva said...

Kiitos kattavasta analyysista. Yksi ehdotettu vaihtoehto on monipuolistaa asepalveluksesta saatavia yhteiskunnallisia hyötyjä jolloin puolustusbudjetin tarkistaminenkin voisi olla paikallaan. Kansalaispalvelu on tällainen idea.

Michael Halila said...

En löytänyt äkkiseltään tuolta kansalaispalvelu-saitilta yhtään arviota siitä mitä tuollainen projekti maksaisi, sekä suorina kustannuksina että verotulojen menetyksinä. Pelkkä ajatuskin hirvittää.