Masentavia lukukokemuksia

Perehdyn parasta aikaa vankilalaitosta koskevaan tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Törmäsin kirjastossa Kakolan vankilan entisen johtajan Totti Karpelan novellikokoelmaan Sudet, lampaat ja paimenet (teokseen nähden sopivasti nimetty Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2008). Se koostuu vajaan sivun mittaisista pienoisnovelleista, joissa ilmeisesti valotetaan vankilan johtajan ajatusmaailmaa. Siinä on enemmän ja vähemmän pilkallisia kuvauksia vangeista, ja moralisoivia novellinpätkiä joissa mm. vangeille hyväntekeväisyyttä tekeviä naisia raiskataan ja päällekarkaajaa tönäissyt nainen joutuu epäoikeudenmukaisesti oikeuteen.

Välillä kirjoittaja äityy suorastaan pateettiseksi, esimerkiksi novellissa "Tukkapölly" jossa lapsensa tukistamisesta edesvastuuseen joutunut isä surkuttelee lapsensa tulevaisuutta, "tässä kieltojen ja suvaitsemattomuuden yhteiskunnassa, jossa vaikka hän kuinka hakisi turvallisia rajojaan, ei niitä löydä, koska kukaan ei saa niitä hänelle asettaa." (s. 73) On mielenkiintoista että vankilan johtajan maailmassa olisi suvaitsevaista antaa isien hakata lapsiaan. Toisaalla Karpela kirjoittaa raiskaajan näkökulmasta: "Minulle sopii erinomaisesti, että tuomioistuimissa ja oikeusministeriössä on nynnyjä, jotka eivät uskalla tai ymmärrä pitää minun kaltaisiani poissa yhteiskunnasta." (s. 82) Lukija ei ehkä ylläty, että tarinassa vankilan johtaja oli ainoa, joka ymmärsi ettei kertojaa pitäisi päästää vapauteen, mutta hänen oikeamielisyytensä kariutui ylempien portaiden "nynnyilyyn".

Jotain tällaista kieltämättä odotinkin Karpelalta. Luin jokin aika sitten hänen haastattelunsa, muistaakseni Alibista ollessani itse vankilassa. Ellen väärin muista, Karpela jäi Kakolan viimeiseksi johtajaksi, ja haastattelussa hän riehui siitä kuinka kauhea virhe Kakolan sulkeminen on. Nyt niille vangeille tehdään joku uusi vankila, missä niitä hyysätään. Kakolassa ei kuulemma ollut mitään vikaa! Se on tsaarinaikainen, järkyttävässä kunnossa oleva rakennus, mutta mikäs siinä, vangithan siellä joutuvat asumaan.

Jan Jalutsin omaelämänkerrassa, Ammattina vankikarkuri (Teos 2009), on hupaisa kuvaus hänen lyhyestä kohtaamisestaan Totti Karpelan kanssa. Se sopii hyvin yksiin sen käsityksen kanssa jonka olen Karpelasta saanut. Hän on sikäli harvinainen suomalainen virkamies että hän käytti ainakin virkauransa aikana henkivartijan palveluksia. Häntä nimittäin vihasivat vangit ja vartijat niin paljon, että hän pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta.

Tietääkseni tämä on Suomen vankeinhoidon historiassa ainutlaatuinen suoritus. Vankien vihat voi saada suhteellisen helpolla päälleen; siihen tarvitaan vain tyypillistä virkamiehen epäoikeudenmukaisuutta, pikkumaisuutta ja kostonhimoa. Se, miten Karpela on onnistunut saamaan henkilökunnan vastaansa onkin jo lähes käsittämätöntä, koska yleensä vanginvartijat suorastaan idolisoivat esimiestä joka kohtelee vankeja ala-arvoisesti. Päällisin puolin suurin osa heistä elää samanlaisessa machomaailmassa kuin Karpelakin, jossa rikolliset ovat häikäilemättömiä yhteiskunnan vihollisia ja jos heitä vain saisi rankaista tarpeeksi, he oppisivat tavoille. Kaikki muu on "nynnyilyä" ja "hyysäämistä".

Totti Karpela on hyvä esimerkki vankilalaitoksen raaistavasta vaikutuksesta ihmiseen, ja hän on siellä vain töissä.

Sivumennen sanoen, lukaisin samasta aiheesta myös Sörkän vankilan historiikin, jonka oli kirjoittanut muistaakseni Sörkän vartijoiden pääluottamusmies. Teos oli sinänsä mielenkiintoinen; se kärsi lähinnä kirjoittajan kummallisesta tavasta kursivoida näennäisen satunnaisia sanoja. Hän puhui myös muutamaankin otteeseen romaanivangeista. Heillä on varmaankin pidemmät tuomiot kuin novellivangeilla.

Kysymys: Millainen on Sörkän kirjasto?
Vastaus: Kolme romaanivankia sellissä.

Ympäristö: Poliittisen pääoman niukkuus

Edellisessä tekstissä perustelin miksi sähkönkulutuksen vähentäminen ei ole tehokasta ympäristönsuojelua. Tässä tekstissä aion esittää, että se on suorastaan haitallista. Haluan ennen kaikkea esittää laajemman teesin ympäristöpolitiikan tehokkuudesta.

Ilmastoskeptikot saattavat olla hyvinkin näkyviä julkisuudessa, mutta tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että äärimielipiteet saavat aina suhteettoman paljon mediahuomiota. Kaikissa medioissa, mutta etenkin televisiossa, suositaan kiistoja. Kaksi riitelevää ihmistä on paljon mielenkiintoisempaa kuin yksi luennoiva tiedemies. Jos MOT tekisi dokumentin siitä, kuinka ilmastonmuutos uhkaa Suomea, se ei saisi läheskään yhtä paljon katsojia, palautetta tai huomiota kuin ilmastonmuutoksen kyseenalaistava dokumentti.

Käsittääkseni enemmistö Suomenkin väestöstä kuitenkin pitää ilmastonmuutosta faktana. Hiljattain tehtiin kysely, jonka mukaan lähes puolet pitää ilmastonmuutoksen vaikutuksia liioteltuina. Tämä on minusta ihan tervehenkistä, koska uskon itsekin että julkisuudessa on ilmastoskeptikkojen vastapoolina useita tahoja jotka liioittelevat ilmastonmuutoksen vaikutuksia propagandasyistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä ihmiset uskoisi, että ilmastonmuutos tapahtuu.

WWF:n Earth Hour -tapahtuman pääasiallinen perustelu on sen propaganda-arvo. Järjestäjän mukaan tavoite on sekä rohkaista ihmisiä ajattelemaan ympäristönsuojelua että lähettää päättäjille viesti siitä, että kansalaiset välittävät ympäristöstä. Periaatteessa nämä ovat kiitettäviä tavoitteita. En kuitenkaan pidä "maatuntia" järkevänä ympäristönsuojeluna.

Esitän, että jokaisella ihmisellä on tavallaan rajallinen määrä "ympäristöpoliittista pääomaa". Harva meistä kuitenkaan aikoo optimoida koko elämäänsä kasvihuonekaasupäästöjen minimoimiseksi. Paatuneimmillekin hipeille ympäristöystävällisyys on kuitenkin vain yksi arvo muiden joukossa, ja suurin osa meistä ei ole hippejä lainkaan. Kovimmat ilmastoskeptikot taas eivät oletettavasti laita tikkua ristiin. Olisi myös täysin epärealistista ajatella, että edes enemmistö ihmiskunnasta tai suomalaisista nostaisi oman hiilijalanjälkensä tärkeimmäksi elämänarvokseen.

Useat ihmiset ovat kuitenkin valmiit tekemään jonkin verran ilmastonmuutoksen vaikutusten vähentämiseksi. Heillä on siis tietty, rajallinen määrä "poliittista pääomaa" käytettävänä ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Tämä ei ole absoluuttinen määrä: toki on mahdollista, että joku inspiroituu tekemästään ekoteosta tekemään vielä lisää. Veikkaan kuitenkin, että useimmat ihmiset tekevät jonkin verran ympäristön suojelemiseksi, ja sen jälkeen heidän omatuntonsa antaa heille rauhan.

Eri järjestöillä, jotka järjestävät julkisuuskampanjoja, lobbausta ja sen sellaista taas on rajallinen määrä budjettia, vaikutusvaltaa ja aktiiveja, joten vaikkapa WWF:llä on myös rajallinen määrä poliittista pääomaa. Samoin maapallon valtioilla on vain tietty määrä poliittista valtaa ja rahaa käytettäväksi ilmastonmuutokseen vaikuttamiseen.

Tästä seuraa seuraava keskeinen ympäristöpolitiikan periaate:

Vaikka jokin teko vähentäisi hiilidioksidipäästöjä, se ei tarkoita että sen tekeminen on hyödyllistä.

Koska käytettävissä oleva raha ja poliittinen pääoma on rajallista, niin yksilön kuin kollektiivienkin tasolla, niin meidän ei pidä pyrkiä tekemään mitä tahansa vain siksi, että se vähentää jollakin mitattavalla tavalla kasvihuonekaasupäästöjä. Meidän on käytettävä poliittinen pääomamme mahdollisimman tehokkaasti. Perustelin edellisessä kirjoituksessani, että energiankulutuksen vähentäminen ei ole tehokasta. Kerrattakoon lyhyesti, että Suomen sähköstä yli 60% tuotetaan käytännössä hiilineutraalisti. Sähkönkulutuksen laskeminen henkilökohtaisilla ratkaisuilla vaikuttaa Suomen kasvihuonekaasupäästöihin häviävän vähän, vaikka sitä tekisi kuinka monta ihmistä. Se on hyvin tehoton tapa vähentää ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Se saattaa päinvastoin olla jopa haitallista. Jos vaikka WWF:n Earth Hour inspiroi satoja tai jopa tuhansia suomalaisia vähentämään kotinsa sähkönkulutusta, niin periaatteessa se vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Käytännössä tämä määrä on kuitenkin todella pieni. Samalla he ovat käyttäneet tähän "ekotekoon" osan poliittisesta pääomastaan. Tässä tapauksessa he ovat käyttäneet sen tavalla, josta on erittäin vähän hyötyä.

Jotta ympäristöpolitiikka olisi mahdollisimman onnistunutta, poliittinen pääoma on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. Liian tehoton käyttö on käytännössä poliittisen pääoman haaskausta.

Jos "maatunti" inspiroi monia suomalaisia vähentämään jokapäiväistä sähkönkulutustaan, ja he uskovat tehneensä näin jotain hyödyllistä ympäristön eteen, niin koko tapahtuma on nettohaitta. Jos moni ihminen saa valojen sammuttamisesta hyvän omatunnon ja uskoo tehneensä "oman osansa", niin heidän poliittinen pääomansa on kokonaan haaskattu. Se ei ole vähentänyt kasvihuonekaasupäästöjä käytännössä lainkaan. Vielä pahempaa on se, että nämä ihmiset uskovat tehneensä jotain hyödyllistä, mikä vähentää heidän mielenkiintoaan tehdä lisää "ekotekoja".

Itse uskon, että henkilökohtaisen sähkönkulutuksen vähentäminen on suuressa mittakaavassa suorastaan haitallista ympäristönsuojelulle. Sähkönkultuksen vähentämisen propagointini on käytetty järjestöjen ja muiden toimijoiden poliittista (ja konkreettista!) pääomaa, ja sillä on suostuteltu ihmisiä käyttämään omaa poliittista pääomaansa johonkin, joka ei vähennä kasvihuonekaasupäästöjä käytännössä lainkaan.

Mitä tulee tapahtuman laajempaan propaganda-arvoon, en oikein usko siihenkään. Olisi yritettävä kysyä missä määrin tällainen tapahtuma kasvattaa ihmisten poliittista pääomaa inspiroimalla heitä tekemään enemmän ympäristötekoja, ja missä määrin se saa heidät käyttämään poliittista pääomaansa epäolennaisiin asioihin. Pelkkä tietoisuus ilmastonmuutoksesta ei vielä riitä, ja minusta perustietoisuus on kuitenkin kohtuullisen hyvällä tasolla. Sitäpaitsi mikään WWF:n kampanja ei paatuneisiin ilmastoskeptikkoihin tehoa. Tietoisuus, poliittisen pääoman olemassaolo, ei vielä tee mitään; tämä pääoma on käytettävä tehokkaasti. Jos se haaskataan mikrotason asioihin joilla ei ole vaikutusta koko ilmastonmuutokseen, niin silloin on käytetty valtava määrä poliittista pääomaa turhaan. Siksi pelkän tietoisuuden kasvattamisen lisäksi tarvitaan myös tietoisuutta siitä, mitä tulisi tehdä. Earth Hour tuntuu jakavan tästä asiasta aivan väärää tietoa.

Tässä mielessä väitän, että WWF:n Earth Hour on hirvittävää ympäristöpoliittisen pääoman haaskausta, joka tekee suorastaan haittaa ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle. Korostamalla yksilöllisen sähkönkulutuksen kaltaisia pikkuasioita se rohkaisee ihmisiä ohjaamaan ympäristöpoliittista toimintaansa tehottomiin kohteisiin. Jos haluamme todella vähentää ilmastonmuutoksen vaikutuksia, meidän on käytettävä poliittinen pääomamme mahdollisimman tehokkaasti. Ei riitä, että tehdään ympäristötekoja niiden itsensä vuoksi, tai vähennetään Suomen kasvihuonekaasupäästöjä joitain promilleja, jos edes sitä. Rajallisen poliittisen pääoman käyttäminen tavoilla, jotka eivät tehokkaasti vähennä kasvihuonekaasupäästöjä, on sen haaskaamista.

Koska sitä samaa pääomaa, joka nyt kuluu "maatunnin" järjestämiseen ja valojen sammutteluun, ei käytetä johonkin oikeasti hyödylliseen, voidaan jopa väittää että Earth Hour tavallaan edistää ilmastonmuutosta. Tällä samalla investoinnilla oltaisiin voitu vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, vaikka lobbaamalla hiilivoimalojen sulkemisen puolesta. Sen sijaan lobbattiin valojen sammuttamisen puolesta.

Omasta mielestäni kaikkein pahin uhka on se, että Earth Hour:in kaltaiset propagandatapahtumat toimivat ympäristöliikkeen rukousmyllyinä. Sammuttamalla valot tunniksi voi kuvitella tehneensä jotain ilmastonmuutosta vastaan, ja ostaa siten symbolisella teolla itselleen mielenrauhaa ja hyvää omatuntoa. Minusta kenelläkään ei ole mitään asiaa olla hyvä omatunto niin kauan kuin 40% Suomen sähköstä tuotetaan fossiilisia polttoaineita polttamalla.

**

Oli WWF:n "maatunnista" mitä mieltä tahansa, niin toivoisin että tästä tekstistä jäisi lukijalle käteen näkemykseni ympäristöpoliittisen pääoman rajallisuudesta. Meillä jokaisella, ihmisillä, järjestöillä, valtioilla ja muilla toimijoilla, on vain rajallinen määrä poliittista pääomaa, rahaa, vaikutusvaltaa, aikaa ja jaksamista, käytettävänä. Koska tämä pääoma on rajallista, se on käytettävä tehokkaasti.

Esitän asiattoman ja hieman epätarkan vertauskuvan. Jos ympäristötekomme rajoittuvat siihen, että teemme tehottomia mikrotekoja ja "kasvatamme tietoisuutta", niin silloin juoksentelemme Titanicin kannella järjestelemässä kansituoleja ja kertomassa kanssamatkustajillemme, että laiva uppoaa. Hyötynsä silläkin, mutta se ei riitä.

Ilmastonmuutos on yksinkertaisesti aivan liian suuri ongelma että sitä voitaisiin tehokkaasti ehkäistä sammuttamalla keittiön valot tai vaihtamalla yhdet lihapullat kasviksiin. Jos kasvihuonekaasupäästöjä halutaan todella vähentää, on tehtävä tehokkaita toimenpiteitä. Ajan ja resurssien uhraaminen tehottomaan toimintaan käytännössä edistää ilmastonmuutosta. Se ei ole mitään ympäristönsuojelua.