NATO teoriassa ja käytännössä

Panu kirjoitti taannoin niin hyvän tekstin Nato-jäsenyydestä että siihen on reagoitava. Lainaan häpeämättömästi avauskappaleen:

Nato-jäsenyys on taas nousemassa keskustelunaiheeksi näin vaalien kynnyksellä. Tuttu kokoomuslainen ehdokas kirosi tuossa juuri sitä, miten ala-arvoisella, populistisella pelottelulla Nato-jäsenyyttä vastustetaan, ja sanoi menneensä politiikkaan juuri sellaista vastustaakseen. En ole herran kanssa läheskään joka asiasta samaa mieltä, mutta tästä Nato-asiasta olen. Minulla ei ole kovin kummoista kantaa Nato-jäsenyyden puolesta eikä sitä vastaan, sitä vastoin olen kyllä sitä mieltä, että jäsenyyskeskustelua pitäisi käydä asiallisilla syillä, ei sellaisilla heitoilla kuin ”poikamme joutuvat kuolemaan vierailla taistelukentillä”.

Panu vastaa itse tekstissään tuohon "poikamme maailmalla" -argumenttiin oikein hyvin, ja minulla on siihen vain vähän lisättävää. Yritän myös vastata tekstissä esitettyihin kysymyksiin:

Olen usein puhunut siitä, että Nato-keskustelu pitäisi lopultakin saada asialliselle kannalle. Mitä Nato-jäsenyys tulisi maksamaan? Mitä merkitsisi vaikkapa Lapin kantaväestölle suurten aseellisten miesjoukkojen läsnäolo harvaan asutuilla alueilla sotaharjoitusten aikana? Mitä Nato-jäsenyys merkitsisi yleiselle asevelvollisuudelle, jota suuri osa suomalaisista kannattaa yksinkertaisesti itseisarvona ja perinnesyistä?

Kokeillaan.

NATO-harjoitukset Suomessa

Panu mainitsi Pohjois-Norjan väestön kokemukset NATO-harjoituksista, ja niistä on itseasiassa syntynyt dokumentteja, tai ainakin yksi sellainen. Norjan saamelaiset olivat taannoin huolissaan suunnitelmista laajentaa Norjan puolustusvoimien harjoitusalueita heidän nautintaoikeuksiensa kustannuksella. En löytänyt materiaalia kiistan ratkaisusta. Suomessa saman ongelman on vaikea kuvitella nousevan ainakaan kovin suureksi, koska puolustusvoimilla on käytössään Euroopan mittakaavalla valtavat ampuma-alueet, joille kyllä mahtuu harjoittelemaan.

Tämän tapauksen jälkeen joudun argumentoin hiljaisuudesta. Tässä tapauksessa sitä on vaikea olla tekemättä, koska aineistoakaan ei oikein löydy. Eri NATO-maiden asevoimat pitävät säännöllisesti yhteisiä sotaharjoituksia toistensa maaperillä, joista en sen kummempia valituksia tai kauhukertomuksia ole koskaan kuullut tai onnistunut löytämään. Kansankodissakin on järjestetty ainakin vuosikymmenen ajan säännöllisesti NATO-maiden ilmasotaharjoituksia ilman kovin suuria vaivoja; ainakaan niin suuria että niistä olisi kantautunut sana Pohjanlahden yli.

Kovin valtavia miesjoukkoja Lappiin tuskin tuotaisiin, ainakaan rauhan aikana. Sitäpaitsi nykyajan armeijat ovat aseellisia mies- ja naisjoukkoja, eli sinänsä tällainen toiminta voisi ilahduttaa kaikkia paikkakunnan asukkaita sukupuoleen katsomatta. Jotta saavutettaisiin vielä suurempi epäkorrektius, niin muistutan vielä että onhan Lapissa ennenkin tultu ihan hyvin toimeen aseveljien kanssa, ainakin ennen kuin loikattiin vihollisen puolelle kesken sotaa.


Asevelvollisuus NATO:ssa

Yritetään palata asiaan. Oheiseen karttaan on merkitty vihreällä pisteellä NATOn jäsenmaat ja punaisella värillä maat, joissa on voimassa asevelvollisuus ja jotka eivät ole tehneet konkreettisia suunnitelmia siitä luopumiseksi. Kaukasuksen osalta tietoni ovat epätäydelliset.

Kuten näkyy, Suomi on viimeisten mohikaanien joukossa koko Euroopassa asevelvollisuutensa kanssa. NATO-jäsenyyden ei kuitenkaan tarvitse tähän vaikuttaa millään tavalla.

Myös NATOn jäsenmaiden asevoimien tärkein tehtävä on oman maansa puolustaminen, joten sotilasliiton jäsenyys ei siinä mielessä muuta Suomen puolustusvoimien tehtävänkuvaa. Tätä puolustusta ryhdytään tietenkin NATOssa suunnittelemaan ja pahimmassa tapauksessa toteuttamaan yhdessä muiden jäsenmaiden kanssa, mutta asevelvollisuus olisi Suomen oma poliittinen ratkaisu. NATO-maat eivät ole luopuneet asevelvollisuudesta siksi, että ne ovat NATO-maita, vaan kaikista niistä käytännöllisistä ja poliittisista syistä joita asevelvollisuudesta luopumiselle on. NATO-maa Norja ylläpitää ainakin toistaiseksi naapurissamme uskollisesti melko samanlaista useimpien miesten asevelvollisuutta kuin Suomikin.

NATO-jäsenyyden ja asevelvollisuuden keskinäisen yhteyden puutteesta löytää muuten vahvaa näyttöä siitä, että aiheesta on kiivaita puheenvuoroja päinvastaisiin suuntiin. Olen kuullut argumentoitavan että NATO-jäsenenä Suomella olisi pakko olla ammattiarmeija, jonka sotilaita voisi lähettää kansainvälisiin operaatioihin, ja että NATO-jäsenenä Suomella olisi pakko olla asevelvollisuus tehokkaan maanpuolustuksen takaamiseksi. Kumpikaan väite ei ole itsessään tosi; lähettäähän Suomen asevelvollisuusarmeija nytkin sotilaita NATOn operaatioihin, ja tehokkaan maanpuolustuksen voi järjestää myös ilman asevelvollisuutta. Se, että molempia voidaan tosissaan väittää, antaa kuitenkin jotakin osviittaa.


NATO-jäsenyyden hinta

Jätin ensimmäisen kysymyksen viimeiseksi, perustellusta syystä.

Jäsenmaksua NATOlla ei ole, eli viisastelija sanoisi että se ei maksa mitään. Käytännössä sotilasliitolla on historiansa aikana ollut erilaisia mekanismeja joilla on yritetty varmistaa että kaikki kantavat kortensa kekoon, esimerkiksi tietty minimi sotilasbudjetin koolle, mutta minun täytyy myöntää että näin talouskriisien aikana en tiedä mikä nykytilanne tarkalleen on.

Tähän piiloutuu kuitenkin yksi NATO-keskustelun ikään kuin metatason tekijöistä. NATO olettaa nimittäin nykyäänkin että sen jäsenmaat pystyvät ainakin jossakin määrin vastaamaan omasta puolustuksestaan. Jos kaikkien osa-alueiden hoitaminen ei omin voimin onnistu, sotilasliitto avustaa. Esimerkiksi Baltian maiden ilmapuolustus on jo jonkin aikaa ollut käytännössä muiden NATO-maiden vastuulla, koska etelänaapurimme eivät ole vielä saaneet omia ilmavalvontaorganisaatioita tarpeeksi korkealle tasolle. Maiden kokoon nähden tämä ei ole kovin suuri ihme.

Käytännössä NATO-jäsenyys ainakin loisi tiettyä painetta nostaa Suomen puolustusvoimien budjettia. Tämä johtuu siitä, että nykyisessä tilassaan Suomi ei pysty puolustamaan itseään. Olen tässä pikkuhiljaa aloitellut maanpuolustusasioiden käsittelyä blogissani, ja tulen kuluvan vuoden aikana perustelemaan tätä väitettä turhankin juurta jaksaen. Lyhyesti todettakoon, että puolustusvoimien sodan ajan koko sekä niiden kaluston määrä ja laatu ovat 90-luvun puolestavälistä saakka kaikki olleet tasaisessa laskussa. Sodan ajan vahvuus on enää alle puolet siitä, mitä se 15 vuotta sitten oli, ja kaluston tai miehistön laadussa ei ole ollut havaittavissa mitään parannusta joka olisi korvannut jatkuvia leikkauksia.

Maavoimilla ei enää ole operatiivisesti liikkumiskykyisiä joukkoja sen jälkeen kuin mekanisoiduista yhtymistä luovuttiin, lähi-ilmatorjuntaa hädin tuskin enää on, ja tykistön määrä laskee laskemistaan. Nykyisestäkin pienestä vahvuudesta valtava osa on hajasijoitettu operatiivisesti merkityksettömiin paikallisjoukkoihin, ja vähillä jäljelle jäävillä yleisjoukoilla ei ole tarpeeksi voimaa eikä liikkuvuutta koko maan puolustamiseksi. Helikopterihankinta oli katastrofi joka söi hankintarahat näiden puutteiden korjaamiselta, ja tulevaisuus näyttää yhtä huonolta, keskusta kun on linjannut että varuskuntia ei saa lakkauttaa vaan on säästettävä toimintamenoista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun maavoimien kalusto on jo mennyt, niin antaa miehistönkin mennä; säästöt osuvat kaikkein ankarimmin nimenomaan koulutukseen.

Nykyaikainen merisodankäynti on oman osaamisalueeni ulkopuolella, joten siihen en ota sen suuremmin kantaa; kunhan totean että käsittääkseni hiljattain hankituista miinalaivoista olisi sodan syttyessä ehkä jopa vielä vähemmän hyötyä kuin surullisenkuuluisista panssarilaivoista. Ilmavoimien tilanne on myös synkkä. Kirjoitin taannoin tulevista hävittäjähankinnoista, ja en vieläkään näe miten Suomen edes voisi olla mahdollista hankkia uskottava ilmapuolustus. Rahaa ei yksinkertaisesti ole, elleivät talousdemokraatit pääse valtaan ja ryhdy painamaan sitä, jolloin sitä ei ainakaan ole.

Ilmasota tarjoaakin eräänlaisen Berliinin aasinsillan, jonka kautta käsitellä NATO-jäsenyyttä merkityksellisessä asiayhteydessä. Tutkija Tomas Ries kirjoitti aikoinaan tiensä Suomen kansan sydämiin väitöskirjallaan Cold Will: The Defence of Finland, jossa häpeämättömästi toisteltiin kansainväliselle yleisölle Suomen puolustusvoimien propagandaa. Palkkiona PR-työstä löytyi työpaikka tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa, jossa Ries oli yllättäen hyvinkin skeptinen Suomen itsenäisestä maanpuolustuksesta. Kosovon sodan jälkimainingeissa Ries nimittäin kirjoitti raportin nimeltä Finland and NATO. Siinä Ries totesi hyvin yksinkertaisesti, että Suomi ei pystyisi puolustamaan itseään Kosovon sodan tapaista ilmakampanjaa vastaan. Kymmenisen vuotta myöhemmin hävittäjätorjunnan tulevaisuus on kyseenalainen ja ilmatorjunta on silloistakin heikompi.

**

Suomen puolustuspolitiikka perustuu tällä hetkellä optimismiin: ylläpidämme nimellistä puolustuskykyä ja toivomme ettei käy huonosti. Tämä sopii hienosti poliitikoille, koska asevelvollisuuden suurimmat rahalliset kustannukset eivät näy budjetissa, ja todennäköisesti elinikänämme ei syty sotaa. Sitäpaitsi jos niin sattuisi tulevaisuudessa käymään, eivät he enää olisi poliittisessa vastuussa. NATO-jäsenyyden merkittävimmät kustannukset syntyisivät siitä, että NATO painostaisi Suomea palauttamaan asevoimiensa uskottavan puolustuskyvyn. Ainakin itse esittäisin, että sellainen olisi ehkä muutenkin syytä olla.

Näiden kustannusten lisäksi NATO-jäsenyyden avulla on myös mahdollista saavuttaa merkittäviä säästöjä. Erityisesti hävittäjätorjunnan järjestäminen on nykyään todella kallista, ja ilmasodan saralla yhteistyö muiden NATO-maiden kanssa vapauttaisi Suomen todennäköisesti mahdottomasta velvoitteesta ylläpitää yksin riittäviä ilmavoimia koko alueensa puolustamiseen. Jos jännitys Euroopassa lähtisi taas kasvuun, voisimme NATO-maana odottaa muiden maiden maavoimien joukko-osastoja alueellemme, sekä vahvistamaan puolustusta että nostamaan kynnystä käyttää voimaa Suomea vastaan. Liittolaismaiden sotilaiden läsnäolo nimittäin takaisi sen, että hyökkäys Suomea vastaan olisi myös hyökkäys liittolaisiamme vastaan.

Tätä kautta pääsemme kysymykseen Suomen velvoitteista potentiaalisia NATO-veljiään kohtaan. Hintaahan ei välttämättä mitata vain rahassa. On totta, että koko sotilasliittoon vaikuttavan suursodan tullessa Suomi olisi velvoitettu osallistumaan. Jos sen mittakaavan yhteenotto todella puhkeaa, niin se tullee väistämättä olemaan toisen maailmansodan tavoin sota poliittisten järjestelmien ja maailmankatsomuksien välillä. Minun nähdäkseni NATO-maiden edustama "maailmanjärjestys", eli liberaali demokratia ja markkinatalous, ovat puolustamisen arvoisia ihanteita, ainakin sellaisia uskomusjärjestelmiä vastaan joiden voi kuvitella lähitulevaisuudessa haastavan ne organisoidun sotilaallisen voiman avulla.

Vaikka Suomi haluaisi pysytellä tällaisesta konfliktista ulkona, se ei nykyaikana liene enää mahdollista. Jos kylmä sota olisi muuttunut kuumaksi, Suomi olisi ollut taistelukenttä eikä meidän mielipidettämme olisi kysytty. Suomen ilmantilan merkitys on mahdollisessa "idän ja lännen" välisessä konfliktissa liian suuri jotta sitä voisi jättää tyhjiöksi; nykyisellä puolustusbudjetilla ja -opilla Suomen "puolueettomuus" on käytännössä nimenomaan sotilaallinen tyhjiö. Ulkopoliittisestihan Suomi ei ole puolueeton, etenkin EU-jäsenyyden vuoksi.

Suomi ei ole itsenäisyytensä aikana onnistunut pysyttelemään missään lähialueidensa konfliktissa puolueettomana, ja mahdollisissa tulevissa skenaarioissa se olisi vielä vaikeampaa. Mielestäni voi perustellusti sanoa, että jos käy niin huonosti että "pilliin vihelletään", meidän on valittava puolemme tai se valitaan puolestamme.

Mitä tulee täysmittaista sotaa pienempiin operaatioihin, niin NATO-maat ovat viime kädessä vapaita valitsemaan osallistumisensa laadun ja määrän esimerkiksi Afghanistanin sotaan. Suomi osallistuu Afghanistanin operaatioihin tällä hetkellä käytännössä samalla tavalla kuin useimmat NATOn jäsenet, ja tätä kirjoittaessani suomalainen sotalaiva partioi "siellä jossakin" kansainvälisissä tehtävissä. NATO-jäsenyydestä ei siis välttämättä seuraisi kovinkaan olennaisia muutoksia Suomen rauhan ajan kansainvälisin operaatioihin.

Nykyään on tietyissä piireissä muotia ehdottaa että Suomen ei pitäisi osallistua minkäänlaiseen kansainväliseen toimintaan lainkaan vaan eristäytyä pohjolan perukoille omaa uskottavaa puolustustansa kehittämään. Tässä ajattelussa on mielestäni kaksi vikaa. Ensinnäkin olen jo esittänyt epäilykseni siitä että se ei ole taloudellisesti mahdollista. Toiseksi huomauttaisin että tätä vaihtoehtoahan on jo kokeiltu: vuoden 1939 marraskuussa Suomi oli jättäytynyt kaikkien sotilasliittojen ja muiden Kansainliittoa pienempien yhteenliittymien ulkopuolelle ja julistautunut puolueettomaksi. Sinä talvena länsiliittoutuneiden väliintulon uhka oli viime kädessä ainoa asia joka esti puna-armeijaa marssimasta Helsinkiin. Minun nähdäkseni talvisodan tärkeimmän opetuksen tulisi olla se, että sellaiseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen ei enää koskaan jouduta uudelleen. Uuspatriotismi on nykyään niin suosittua että välillä tuntuu ettei talvisodasta jakseta muistaa kuinka valtava inhimillinen kärsimysnäytelmä se oli niille ihmisille jotka sen joutuivat käymään. Kukaan ei voi toivoa samanlaista tapahtuvaksi omana elinikänään, saatikka lastensa.


Loppumietteet

Nimenomaan hinta on se kysymys joka mielestäni tekee NATO-jäsenyydestä käytännössä väistämätöntä. Suomella ei vain ole varaa järjestää itselleen uskottavaa itsenäistä puolustusta ilman liittoutumisesta saavutettavia ekonomioita. Näen NATOlle vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen niistä on sekä maanpuolustuksen että turvallisuuspolitiikan jättäminen nykyiselle tuuliajolle. Tätä kokeiltiin 20- ja 30-luvuilla, ja siitä mikä rahassa ja poliittisessa epämukavuudessa silloin säästettiin maksettiin verellä talvisodassa. Uskon kyllä, että voimme asettaa hyvinkin suuren todennäköisyyden sille, että seuraavien vuosikymmenien aikana ei syty sotaa, mutta se on uhkapeliä rahaa kovemmalla valuutalla. Taistelukykyisten ja uskottavien asevoimien luominen ei ole prosessi, johon voidaan ryhtyä vasta kun konkreettinen sodan uhka on jo näkyvissä; se kysyy vuosien työtä ja jatkuvia investointeja. Jos uskottavaa puolustusta ei ole olemassa kriisin uhatessa, niin sitten sitä ei ole.

Entinen presidentti Martti Ahtisaari lausui jo niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 2003 että Suomen tulisi liittyä NATOon siitä yksinkertaisesta syystä että lähes kaikki muutkin länsimaiset demokratiat kuuluvat siihen. Hän argumentoi että NATO-jäsenyys pyyhkisi suomettumisen lopultakin historian roskakoriin. On toki toinenkin vaihtoehto NATOlle, ja se on oikeastaan päinvastainen.

Maantieteellinen tosiasia on nähdäkseni se, että Suomen turvallisuutta voi uhata merkittävästi ainoastaan Venäjä. En halua levittää russofobiaa edistämällä typeriä käsityksiä venäläisistä suomalaisten "perivihollisina"; päinvastoin, uskon että kaikkein todennäköisintä on että elämme Venäjän kanssa rauhallisesti rinnakkain, tällä kertaa ilman noiden sanojen aikoinaan kantamaa sosialistista painolastia. Venäjän uhka on kuitenkin se ultima ratio johon meidän on viime kädessä varauduttava. Itänaapurimme sekurokratia on pikkuhiljaa keräämässä taas ympärilleen puskurivaltioita, joihin monikin sikäläinen poliitikko haluaa Suomen lukea, ellei suoraan vaadi tsaarinaikaisten rajojen palauttamista. Venäjä on Putinin aikana osoittanut vahvoja pyrkimyksiä palata yhdeksi maailman suurvalloista, ja suurvaltapyrkimyksien mukana tulee yleensä suoranaisena tarpeena koettu halu vaikuttaa naapurimaiden asioihin. Onhan tämä Suomessa jo koettu; nykyteknologialla Pietari on vielä lähempänä kuin 30-luvulla. Toki Venäjän asevoimat ovat tänä päivänä historiallisesti ennennäkemättömässä alennustilassa, mutta sekään ei kestä ikuisesti.

Ainoa taho joka voi toimia jonkinlaisena vastapainona Venäjän vaikutusvallalle on NATO, eli viime kädessä Yhdysvallat. Euroopan unionista ei siihen ole. Toinen turvallisuuspoliittinen vaihtoehto, jota tässä pohjustan, on sille vaikutusvallalle alistuminen. Suomessahan vaikuttaa pieni mutta sitäkin äänekkäämpi pro-Venäjä -lobby, ja olen nähnyt sotilasliittoa Venäjän kanssa ehdotettavan paljon tätä blogia valkoisemmissa medioissa. Sen kanssa tulisi väistämättä Venäjän poliittiseen vaikutuspiiriin kuuluminen; käytännössä siis Valko-Venäjän tie voisi olla meidän tiemme, ja idän ja lännen rintamalinja piirrettäisiin Tornionjoelle.

Tällainen ratkaisu ei ole mitenkään mahdoton. Venäjän ja Suomen välillä on paljon taloudellisia ja kulttuurisia siteitä, ja olihan meillä aikoinaan sama valtionpäämies. Suomessa vaikuttavien, Sofi Oksaselle aikoinaan mieltään osoittaneiden putinistien lisäksi olen saanut eräällä "maahanmuuttokriittisellä" foorumilla lukea varauksetonta ihailua muun muassa Venäjän ulkomaalaispolitiikalle, ja niinkin aikoinaan pätevä venäjäntutkija kuin Timo Vihavainenhan vakuutti meille jokin aika sitten että Venäjällä, toisin kuin Suomessa, vallitsee sananvapaus. Itse olen hyvin skeptinen siitä, kuinka suuret mahdollisuudet Suomella olisi säilyttää edes nykyinen parlamentaarinen demokratia ja ihmisoikeudet osana Venäjän välitöntä vaikutuspiiriä. Analyyttisessä mielessä on kuitenkin todettava, että on sekin vaihtoehto; mielestäni hinta olisi kuitenkin aivan liian kova. Optimistisina hetkinäni ajattelen, että Suomi on ottanut jo ensimmäiset askeleensa tiellä sekä suomettumisen että sen aiheuttaman, aivan yhtä järjettömän, vastareaktion eli uuspatriotismin karistamiseksi harteiltaan, eli matkalla kohti tasapainoisempaa historiakäsitystä ja omakuvaa. Liittosuhde Venäjän kanssa olisi paluu synkimpään Kekkoslovakiaan ja tuhoaisi tämän kehityksen, samoin kuin pienimmänkään toivon Suomen muuttumisesta liberaalimmaksi valtioksi.

Paras mahdollinen vaihtoehto olisi se, että olisimme saapuneet niin valistuneeseen maailmanaikaan että sota olisi lakannut olemasta valtioiden erimielisyyksien selvittelyn väline. Jossakin määrin tämä pitää paikkansa: ainakin pohjois-Amerikka ja länsi- sekä pohjois-Eurooppa ovat viettäneet jo vuosikymmeniä ilman täysmittaista sotaa. Jos maailma, tai ainakin lähialueemme, todella luopuvat sotilaallisen voiman käytöstä politiikan välineenä, niin voinemme käytännössä lakkauttaa puolustusvoimat. Historia antaa syytä varovaisuuteen: viimeksi kun tämä johtopäätös vedettiin, sen tekivät norjalaiset 1920-luvulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen.

Niin kauan kuin väkivalta on yksi keino diplomatian arsenaalissa on Suomella oltava jonkinlainen uskottava maanpuolustus. Nähdäkseni se onnistuu vain NATO-jäsenyyden avulla.