Homokohu on kristinuskon ydinosaamista

Suomen evankelisluterilaista valtionkirkkoa ravistelee jo toinen eroamisaalto vuoden sisään, taas samasta syystä: seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Roskalehtikielessä homokampanjaksi ristitty kristillisten nuorisojärjestöjen PR-tempaus kehottaa "olemaan alistumatta" elämään Raamatun ohjeiden vastaisesti ja niin edelleen.

Itse kampanja on tyypillistä kristillistä typeryyttä, jota ei liene tarpeen sen tarkemmin ruotia tässä. Minua pätevämmät ihmiset ovat jo huomauttaneet että ihmisen seksuaalisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa, joten sinänsä on aivan luonnollista että yksittäinen henkilö voi sukkuloida vaikkapa hetero- ja biseksuaalisuuden välimaastossa. Vastenmielistä on lähinnä esittää, että seksuaalisuuden muuttuminen nimenomaan heteroseksuaaliseen suuntaan olisi "eheytymistä", ja että muut seksuaali ja sukupuoli-identiteetit kuin heteronormatiiviset ovat jotenkin vääriä. Yhdyn myös Kaj:n kantaan, jonka mukaan homot ja heterot sinänsä ovat fiktiivisiä olentoja.

Ulkoasultaan "homokampanja" muistuttaa muita kristillisiä paniikinlietsontahankkeita. Aivan samalla tavalla meitä on männävuosina varoiteltu noituuden, saatananpalvonnan ja roolipelien kauhistuttavista vaaroista. Videolla tilittävä "eheytynyt" tyttö tuo elävästi mieleen suomeksikin julkaistut kertomukset noitakulttien pauloissa olleiden nuorten naisten "eheytymisestä", joilla vielä 90-luvulla todisteltiin kansainvälisen saatananpalvojien salaliiton olemassaolosta. "Homokampanja" on vain samaa roskaa uudessa paketissa.

Kyse on kuitenkin sikäli yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta, että vihan ja pelon lietsominen vähemmistöjä kohtaan on nousemassa suorastaan vaaliteemaksi. Siinä missä useampikin pikkupuolue ja merkittävä osa Perussuomalaisista lietsoo ulkomaalaisvihaa ääniä saadakseen, kristilliset järjestöt ovat taas vaihteeksi tekemässä seksuaalivähemmistöistä oman täydellisen vihollisensa.

Tämäkään ei itsessään ole mitenkään yllättävää. Se mikä minua itseasiassa tässä kaikessa risoo on "suvaitsevaisempien" kristittyjen yritys leimata kirkkoa ravistelleet homokohut pienten ääriryhmien puuhasteluksi, joka ei heijasta "kirkon kantaa" tai laajemman kristikunnan käsityksiä. Soinihan on antanut samantapaisia lausuntoja oman puolueensa "vähemmistökriitikoista". Tässä on sikäli hurskastelun makua, että moni meistä muistaa vielä esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehden reaktion Pride-kulkueesen tehtyyn terrori-iskuun: lehti julkaisi pilapiirroksen jossa pilkattiin mielenosoittajia ja vähäteltiin iskua. Onko se nyt tosiaan niin että Kirkko ja kaupunki on pieni vähemmistö? Onpa jopa esitetty, että vähemmistökriittisyyskriittisten pitäisi nimenomaan jäädä kirkkoon vastustamaan homofobiaa.

Ennen kaikkea kuitenkin näiltä hyssyttelijöiltä on mennyt pahemman kerran todellisuus ja toiveet sekaisin, heille kun kristinusko tuntuu merkitsevän ensisijaisesti kaikkea kivaa. Sukupuolisten ja seksuaalisten vähemmistöjen marginalisointi, demonisointi ja sorto on kuitenkin koko juutalais-kristillisen tradition ydinaluetta ja melkeinpä koko uskonnon perusta. Aatehistorian näkövinkkelistä ajatus suvaitsevaisesta, vähemmistöjä rakastavasta ja maailmoja syleilevästä kivasta kirkosta on täysin epähistoriallinen. Koko kristinusko nimenomaan perustuu tällaiselle vihanlietsonnalle.

**

Uskonnollisesti perusteltu naisviha on käsittääkseni juutalainen keksintö. Naisten asema ei monessa muinaisessa kulttuurissa ole ollut kovinkaan kaksinen, ja esimerkiksi antiikin kreikkalaiset olivat todella kovan sarjan misogynistejä, mutta en ole törmännyt missään juutalaisuuden aikalaisuskonnossa yhtä määrätietoiseen naisvihaan. Jo luomiskertomuksessa ihmiskunta karkoitetaan paratiisista naisen vuoksi, ja muutenkin jo juutalaisuudessa tehdään selväksi että naisen seksuaalisuus on niin hirvittävä asia että sitä on tiukasti hallittava. Samoin jo myyttinen Mooses jakoi homoseksuaalisuuden vastaisia ohjeita, ja kiellettiinhän aikoinaan myös masturbaatio. Sinänsä naisviha ja seksikielteisyys siis tulevat kristinuskoon suoraan juutalaisuudesta.

Kristinuskon nousu valtaan perustui nimenomaan sukupuoliseen, seksuaaliseen ja aatteelliseen sortoon. Alkukristittyjä ainakin väitetään sorretun Rooman vallan aikana, mutta sen jälkeen kuin kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto, ei kestänyt kauaa ennen kuin kaikki muut uskonnot kiellettiin ja tukahdutettiin väkivalloin.

"Länsi-Rooman" luhistuttua Rooman patriarkka yritti istuttaa itsensä keisarin valtaistuimelle muun muassa väärentämällä dokumentteja, mutta kun kirkon takana ei enää ollut Rooman valtiomahtia, oli keksittävä muita tapoja tukea sen valtapyrkimyksiä. Yksi keskeinen tapa oli sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten nostaminen kirkon "ydinosaamiseksi". Etenkin ns. feodaaliyhteiskunnassa kirkko onnistui hankkimaan merkittävää valtaa hankkimalla monopoliaseman laillisen avioliiton solmimisessa; kun piispat ja kardinaalit pääsivät vaikuttamaan dynastisiin avioliittoihin ja perimysjärjestyksiin, heidän valtansa oli taattu.

Kun kristinusko oli ottanut itselleen laillisen avioliiton monopolin, yksiavioisesta heteroliitosta tuli ainoa "oikea" parisuhteen muoto, ja kaikki muut elintavat kriminalisoitiin. Muun muassa homoseksuaalisuus, moniavioisuus ja ristiinpukeutuminen muuttuivat rikoksiksi. Sallittuja sukupuoli-identiteettejä oli vain kaksi, mies ja nainen, ja vain ensin mainittu oli kirkon silmissä täysivaltainen ihminen.

Käytännössä kirkko ei kyennyt sanelemaan koko keskiaikaisen Euroopan seksuaalietiikkaa ja sukupuolijärjestelmää, mutta juuri siksi kirkko oli valmis käyttämään äärimmäistä väkivaltaa monopoliasemansa ylläpitämiseksi. Yksi kataarien pöyristyttävimmistä harhaopeista oli naispappeus. Siihen nähden kuinka kumouksellinen ajatus naisista uskonnollisen vallan käyttäjinä keskiajan kirkolle oli, ei ole ihme että paavi mobilisoi kataareja vastaan ristiretken joka teurasti kaikki käsiinsä päätyneet "vääräuskoiset". Yksi Jean d'Arcia vastaan oikeudenkäynnissä esitetyistä syytteistä oli se, että hän oli kirkon lakien vastaisesti pukeutunut miesten vaatteisiin, jota pidettiin todisteena hänen demonisuudestaan. Roviolle päätyi hän, samoin kuin huimaavan suuri määrä muitakin naisia keskiajan noitaoikeudenkäynneissä, vaikka korkeimpia esitettyjä kuolleisuuslukuja onkin pidettävä fantastisina.

Toki noitavainojen uhreina oli myös miehiä, mutta noitavainoja on pidettävä ensisijaisesti nimenomaan moraalisena paniikkina joka kohdistuu kaikenlaisiin "poikkeaviin". Kristinuskolle pahimmat poikkeavat olivat aina sukupuolisesti tai seksuaalisesti poikkeavat, ja siitä syystä mielestäni luontevin selitys noitavainoille on aggressiivinen pyrkimys tukahduttaa naisten vähäinen jäljellä ollut yhteiskunnallinen valta.

Vielä nykyäänkin joutuu lukemaan sellaisia eurosentrisiä keskiajan historioita joissa Kaarle suuri on maailman suurin päällikkö koska hän keksi Ranskan, Saksan ja Euroopan unionin. Niissä harvemmin mainitaan tämän "suuren valtiomiehen" mielenkiintoisempia aikaansaannoksia, kuten esimerkiksi saksien kansanmurhaa. Syynä oli tietenkin se, että saksit eivät olleet hyväksyneet kristinuskoa. Tämän mainitseminen ei yleensä näiden historioiden agendaan sovi.

Kaikki uskonnot perustuvat jossakin määrin sekä vahvaan jakoon jäsenten ja ei-jäsenten välillä, ja uskonnon sisäiseen "pyhyyden hierarkiaan". Kaikissa uskonnoissa on jonkinlainen sisäinen valtahierarkia, jossa korkeammilla portailla olevilla on oikeus, ellei suorastaan velvollisuus, opastaa alempien portaiden jäseniä kohti suurempaa pyhyyttä. Tämä tarkoittaa väistämättä myös viholliskuvan maalaamista, koska pyhän vastakohtana on aina oltava profaani. Kristinuskossa profaani on usein ollut ensisijaisesti sukupuolisesti ja seksuaalisesti määritelty. Kristillinen ihanne on käytännössä aina ollut seksuaalisesti pidättäytyvä valkoinen heteromies, ja profaani uhka on seksuaalinen ja sukupuolinen "toinen", joko nainen tai seksuaalivähemmistöön kuuluva mies.

Kristinuskon valta-asema Euroopassa ja sitä kautta maailmassa perustuu siis hyvin vahvasti nimenomaan sukupuoliseen ja seksuaalivähemmistöjen sortoon. Kirkko saavutti merkittävää valtaa tekemällä itsestään "oikean" seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja parisuhteen tuomarin, ja samalla marginalisoi kaikki "väärät" identiteetit ja elintavat. Tämä kahtiajako on ollut niin keskeisessä asemassa kirkon vallan takaamisessa että näihin päiviin saakka kaikki merkittävät kristilliset kirkkokunnat ovat herkeämättä vastustaneet sukupuolista ja seksuaalista tasa-arvoa. Yhteiskunnassamme vieläkin vallitseva heteronormatiivisuus on hyvin pitkälti kristinuskon luomus.

**

Tässä mielessä on siis todettava, että aatehistorian näkökulmasta homot murhaajiin rinnastavat kristilliset "valistajat" edustavat nimenomaan kristinuskon ydinosaamista, eli "vähemmistökriittisyyttä". Kristinusko on keisari Konstantinus "Suuren" ajasta lähtien ollut nimenomaan enemmistön valtauskonto, joka perussuomalaisten nuorisojärjestön ohjelman hengessä kannattaa poikkeavien kurittamista kansan/kristikunnan moraalisen puhtauden suojelemiseksi.

Siksi on surkuhupaisaa lukea erilaisten hyvän sään kivakiva-kristittyjen protesteja "homokampanjaa" vastaan, etenkin koska he niin usein yrittävät käyttää kristillisen fundamentalismin aseita sitä vastaan. Kuulemme niin usein väitettävän, oli puhe sitten naispappeudesta tai seksuaalivähemmistöistä, että Jeesuksen "todellinen sanoma" oli lyhyesti sanottuna se, että hän on hippi. Heidän argumenttinsa on se, että koska Jeesuksen olennainen viesti oli hippiys, jossa kaikki kukat saavat kukkia, homoja ja naisia vihaavat fundamentalistit tulkitsevat kristinuskoa väärin sivuuttamalla sen todellisen sisällön. Hauskaa on se, että tämä on täydellinen peilikuva fundamentalistien argumentista; heidän mielestään kun nämä "hippikristityt" sivuuttavat Raamatun todellisen sisällön.

Molemmat kannat ovat sinänsä filosofisesti kestämättömiä että niissä valitaan mielivaltaisesti tietty osa Raamatusta ja nostetaan se toisia kohtia tärkeämmäksi. Raamatun Jeesus on kuitenkin viime kädessä fiktiivinen henkilö jonka suuhun on vuosisatoja hänen mahdollisen elämänsä jälkeen pantu sellaiset puheet jotka sopivat silloisen evankelistan pyrkimyksiin ja juutalaisen messiasuskon vaatimuksiin. Siksi kaikki puheet Jeesuksen "todellisesta sanomasta" eivät kerro mistään muusta kuin siitä, mitä kyseinen kommentaattori haluaa sellaisena pitää.

Minun on kuitenkin entisenä kirjallisuuden opiskelijana todettava, että olen kenties yllättäen fundamentalistien kanssa osittain samaa mieltä. Mielestäni käsitystä Jeesuksesta jonkinlaisena primitiivikommunistina tai esihippinä ei löydy evankeliumeista, ja muu Uusi testamentti naistenvaientamisineen ja tukanleikkuukäskyineen ajaa tarkalleen päinvastaista ideologiaa. Lisäksi nämä ajatuksen kristinuskon suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden rakastamisesta lakaisevat koko uskonnon monituhatvuotisen historian maton alle.

Jos sellainen henkilö kuin Jeesus Nasaretilainen todella eli, mihin on suhtauduttava tietyllä varauksella, ja oli jonkinlaisen juutalaisen messiaskultin johtaja, minun on mahdotonta kuvitella että hän olisi kannattanut esimerkiksi homoavioliittoja tai naispappeutta. Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen pyrkimys kannattaa naisten aseman parantamista uskonnossaan, niin kai nyt olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa rekrytoida edes yksi naisopetuslapsi? Jeesuksen idealisointi suvaitsevaisuuden airueena onkin pohjimmiltaan vain yritys pelastaa kristinusko omalta historialtaan ja ideologialtaan laittamalla Jeesuksen suuhun sellaisia ajatuksia joita nykypäivän kristityt toivovat että hän olisi kannattanut.

Siinä mielessä myöskään "suvaitsevaisten kristittyjen" vastareaktio ns. homokampanjaan ei myöskään ole mitään uutta. Kristinuskon historia on täynnä vastaavia amerikkalaisesta puskuritarrasta tuttuja "What would Jesus do" -argumentteja, joissa Jeesus valjastetaan palvelemaan kommentoijan omia tavoitteita. Kyynikko voisi sanoa, että se, että molemmat osapuolet kokevat kannattavansa kristinuskon perustavinta sanomaa, vaikka ajavat päinvastaisia asioita, kertoo lähinnä siitä että kristinuskolla ei ole mitään perustavaa sanomaa. Ulkopuoliselle tarkkailijalle hauskaa on se, että fundamentalismia vastustetaan fundamentalismilla. Se toinen vaan on sellaista fundamentalismia, missä kaikilla on kivaa.

**

Pohjimmiltaan "suvaitsevaisten" argumentaatio perustuu käsitykseen siitä, että esimerkiksi naisilla ja seksuaalivähemmistöillä on samat ihmisoikeudet kuin valkoisilla kristityillä miehilläkin. Heidän olisi ehkä hyödyllistä muistaa, että tämä ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvosta on täysin epäkristillinen, ja useimmat kristilliset kirkkokunnat vastustavat sitä vieläkin, paavi etunenässä. Sinänsä ihmettelen Timo Soinin tapaa käyttää sanaa "tötteröhattu" haukkumana, koska hänhän on itse katolilainen ja nimenomaan hänen hengellisellä ylipäällikölläänhän on päässään tiettävästi maailman isoin tötteröhattu. Samalla äijällä on toki entisenä Hitlerjugendin jäsenenä vankka kokemus vähemmistökriittisyydestä, josta on varmasti ollut hyötyä katolisessa kirkossa.

Ajatus kaikkien ihmisten synnynnäisestä tasa-arvosta kun on kuitenkin sekulaarin filosofian lapsi, joka tuotiin politiikkaan Ranskan ja Amerikan vallankumouksien myötä. Kristillinen kirkkohan herkeämättä vastusti nimenomaan Ranskan vallankumousta, juuri siksi että ajatus ihmisten vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä oli niin vastenmielinen kristinuskolle. Kristinusko, tai mikään muukaan kirjauskonto, ei voi toimia sellaisessa tilassa jossa ihmiset ovat tasa-arvoisia ja heillä on vapaus valita oma elämäntapansa. Uskonto on prosessi, joka pyrkii edistämään "pyhää" ja sortamaan "profaania", ja se vaatii toteutuakseen ihmisten eriarvoistamisen oikeisiin ja vääriin. Ranskan vallankumouksen ja yhteiskunnan sekularisoitumisen myötä tämä valta on luisunut kirkolta valtiolle, ja kirkon menetettyä monopoliasemansa tuli mahdolliseksi ajaa esimerkiksi sukupuolista tasa-arvoa.

Jos on siis itsessään huvittavaa, että käsitystä Jeesuksesta hippinä ajetaan fundamentalismin keinoin, niin on vielä hauskempaa että kristinuskon "suvaitsevaisuutta" perustellaan täysin epähistoriallisella käsityksellä, että kristinuskon ydinarvot muka olisivat sekulaarin ihmisoikeuskäsityksen mukaisia. Jeesus siis rekrytoidaan ajamaan ihmiskäsitystä, joka on muotoiltu nimenomaan kristillisen kirkon ihmiskäsityksen vastaiseksi.

Protestanttisuuden historia tuntee useita yrityksiä samaistaa kristinuskon vähemmistökriittisyys ja sekulaari liberalismi; osallistuipa prosessiin muistaakseni itse Max Weberkin muotoilemalla järjettömän teoriansa siitä, että nimenomaan kristilliset yhdistykset olivat todellisen tasa-arvon syntypaikka. Kommunismin historia tarjoaa oikeastaan parhaan vertailukohdan. Kun viime vuosisadan loppuun mennessä kaikille paitsi sokeimmille tuli selväksi mikä kommunismin todellinen luonne oli, syntyi vasemmiston syvä kriisi. Yksi reaktio Neuvostoliiton romahdukseen ja kommunismin rikosten paljastumiseen oli pelastaa kommunismin pyhimykset aatteensa historialta: yhtäkkiä terroristi ja salaisen poliisin murhamies Che Guevara muuttui moottoripyörällä ajelevaksi ja rauhaa rakastavaksi luonnonlapseksi.

Kaikkein suorin rinnastus on tehtävissä suoraan sylttytehtaalle, eli Neuvostoliittoon. Tietyissä kristillisissä piireissä ollaan jo kauan ajettu käsitystä siitä, että Jeesus itse kannatti aikoinaan näkemäni banderollin sanoin kaikille kaikkea kivaa, mutta sen jälkeen Paavali kaappasi uskonnon haltuunsa kuin pirullinen manageri hippien rock-bändin ja muutti sen pahaksi. Tämä historiakäsitys löytyy yllättäen nykyään kioskikirjallisuudestakin. Tarkalleen samaa ajatusta on sovellettu myös bolshevikkeihin: Lenin esittää tässä epähistoriallisessa kuvaelmassa lakkipäistä Jeesusta, ja Stalin on tietenkin viiksekäs generalissimus Paavali.

Jos Lenin ja Che voidaan esittää pyytteettöminä idealisteina, niin heidän vallankumouksensakin näyttäytyvät sankarillisina pelastusprojekteina jotka myöhempien aikojen paavalit pilasivat. Tämä onnistuu hyvinkin helposti: tarvitsee vain unohtaa kummankin sankarin henkilöhistoria ja teot. Jos heidät irroitetaan ajastaan ja historiastaan maailman ulkopuolisiksi meemeiksi, heidät voidaan pelastaa omalta historialtaan ja ennen kaikkea perustemiensa organisaatioiden teoilta ja aatteilta. Osa kristityistä yrittää tehdä saman Jeesukselle.

**

Lienee sanomatta selvää, että pidän kristittyjen "homokampanjaa" syvästi vastenmielisenä. Viimeinen asia mitä seksuaalisuutensa ja identiteettinsä kanssa kamppaileva murrosikäinen tarvitsee on propagandaa jossa hänen tunteensa leimataan vääriksi ja epäpuhtaiksi. On vieläpä suorastaan rikollista tarjota vastaukseksi toista tuhatta vuotta vanhoja paimentolaisten ihmisvihaisia iltasatuja ja niiden kautta "eheytymistä".

Toisaalta kristillinen vastareaktio "homokampanjaan", ja yleensäkin kristinuskon homofobiaan ja misogyniaan, on myös filosofisesti vastenmielinen. Siinä nimittäin asetetaan ihmisvihaisen kristillisfundamentalismin vastakohdaksi täysin epähistoriallinen, fiktiivinen kristinusko, jossa yritetään erottaa Jeesus kuvitteellisena persoonana ja kristillisyys affektina täydellisesti historiastaan. Kun väitetään, että kristinuskon "olennainen sanoma" on rakkaus ja suvaitsevaisuus, samalla vaietaan kuoliaaksi toista tuhatta vuotta ihmisvihaa, sortoa ja väkivaltaa.

Leninin ja Chen pyhimyskultit ovat moraalisesti iljettäviä, koska niillä pyritään unohtamaan tai jopa oikeuttamaan terrorismi, totalitarismi ja poliittisten vastustajien murhaaminen. Aivan samalla tavalla kristinuskon muuttaminen epähistorialliseksi rakkauden ja suvaitsevaisuuden uskonnoksi on moraalisesti iljettävää, koska kristinuskon historia on kaksi tuhatta vuotta erilaisten kurittamista ja vääräuskoisten murhaamista. Tälläkin hetkellä maailmassa toimii kristillisiä terroristeja, jotka tappavat vääräuskoisia Jeesuksen nimessä. Jos sellainen toiminta on länsimaiselle kristitylle nojatuolifilosofille vastenmielistä, niin hän kuuluu kristikunnan historiassa häviävän pieneen vähemmistöön.

Kristinusko ei ole mikään rauhan ja rakkauden uskonto. Päinvastoin, sen ydinosaamista on aina ollut nimenomaan naisten, seksuaalivähemmistöjen ja kaikkien "poikkeavien" sortaminen. Aatehistoriallisessa katsannossa nämä homot murhaajiin rinnastavat räyhääjät edustavat nimenomaan kristinuskon keskeisimpiä arvoja, eli vihanlietsontaa erilaisuutta kohtaan. Jos tällaista toimintaa pitää vastenmielisenä, niin nimenomaan kirkosta eroaminen on moraalisesti oikea ratkaisu. Vaihtoehtona tarjotaan nimittäin osallistumista kristinuskon historian vääristämiseen ja vaientamiseen.

Pohjimmiltaan tämäkin "homokohu" on suorastaan hieno asia, koska Päivi Räsäsen ja hänen hengenheimolaistensa herättämä suuttumus kertoo siitä että sekulaari, liberaali ihmiskäsitys on ottamassa lopullisen niskalenkin uskonnollisesta erilaisuuden vihasta. Suomi ei selvästi yhteiskuntana ole enää valmis uskomaan, että synnissä elävät homot ja lesbot ovat ali-ihmisiä jotka tulevat palamaan helvetin tulessa, vaan pitävät heitä ainakin jossakin määrin tasavertaisina ihmisinä joita ei saisi demonisoida. Tämä on suorastaan hienoa, ja todistaa nimenomaan kristinuskon vaikutusvallan romahtamisesta. Esimerkiksi homojen oikeudet, lesboista tai muista seksuaalivähemmistöistä nyt puhumattakaan, ovat kuitenkin asia jota kristinusko on vastustanut alusta asti.

Juutalaiskristillisen vihanlietsonnan katoaminen historian roskakoriin on parasta mahdollista ihmisoikeuskehitystä.