Ympäristö: Itämeren suojelua, tehottomasti

Ollaan vähän yritetty porukalla pitää meteliä ympäristöasioista. Itsekin on pitänyt tarttua tähän meriaiheeseen jo aiemmin, mutta nyt se käveli vastaan:

HS: Maatalouden ympäristötuki on ollut tehoton

Maatalouden ympäristöohjelma on epäonnistunut ja jopa lisännyt Itämeren rehevöitymistä.

Suomi on maksanut ympäristötukea maatalouteen vuodesta 1995 noin 300 miljoonaa euroa joka vuosi. Pääosa summasta on ohjattu vesiensuojeluun, erityisesti Itämereen kulkeutuvan fosforin ja typen vähentämiseen.

Suurista satsauksista huolimatta ravinnekuormitus ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin.

Tämän kertoo pian julkaistava tutkimus, jonka ovat toteuttaneet Helsingin yliopiston Itämeren suojelun ekonomian professori Jussi Lankoski ja ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen.

Uudesta asiasta ei ole kysymys; Tiede-lehti jutteli jo vuosi sitten Ollikaisen edellisestä puheenvuorosta aiheesta:

Tiede: Juuri nyt –sarja: Tehottomuus pilaa Itämeren

Suomessa koetetaan nykyisin vähentää meren rehevöitymistä kalliisti ja niukoin tuloksin. Parempikin tapa olisi.

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.

Mistään ympäristökysymyksestä ei taida olla niin suurta yksimielisyyttä kuin Itämeren rehevöitymisestä. Miten sitten on mahdollista, että sinilevälautat kiusaavat joka heinäkuussa purjehtijoita ja mökkiläisiä Suomenlahdella ja Saaristomerellä? Eikö vesiensuojeluun uhrata tarpeeksi rahaa – vai käytetäänkö se tehottomasti?

Ainakin tehottomasti. Tehostamalla vesiensuojelupolitiikkaa olisi mahdollista saavuttaa huomattavaa edistystä Itämeren suojelussa, kirjoittaa Helsingin yliopiston ympäristötalouden professori Markku Ollikainen äskettäin julkaistussa kirjassa Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus 2010).

Kannattaa lukea tuo Tiede-lehden artikkeli ajatuksella läpi, koska maatalouden tukien lisäksi siinä käsitellään myös jätevesiuudistus:

Pienistä puroistahan ne suuret virrat muodostuvat, ja ehkä on vain reilua, että mökin mummotkin osallistuvat Itämeren pelastustalkoisiin. Mutta onko haja-asutuksen päästöjen vähentäminen tehokasta?

Kiinteistökohtaiset puhdistusratkaisut ovat teknisesti hyvin vaikeita. Suomessa on viemäriverkoston ulkopuolella 350 000 kiinteistöä, joista 250 000 joutuu uudistamaan jätevesiensä käsittelyä.

Laitevalmistajien ilmoittamien hintojen pohjalta arvioituna asetuksen mukaiset päästövähennykset maksaisivat 2 000–3 000 euroa kiinteistöä kohti, mutta summa voi nousta kymppitonniin ja ylikin, Ollikainen kirjoittaa. Kalleimmillaan haja-asutuksen melko pieniä typpi- ja fosforipäästöjä puhdistettaisiin 2,5 miljardin euron investoinneilla.

Miljardeilla saisi paljon suuremmat päästövähennykset, jos varat käytettäisiin maatalouden päästöjen vähentämiseen tai kaupunkien jätevesien puhdistamiseen. Puhdistuskustannukset haja-asutuksessa ovat poistettua ravinnekiloa kohti 100–200 euroa, ”mutta ne voivat olla suuremmatkin, koska järjestelmien puhdistusteho on epävarma”, Ollikainen kirjoittaa.

Maatalouden päästövähennykset maksavat nykyisin 40–80 euroa fosforikiloa ja 20–40 euroa typpikiloa kohti.

Tämä on mielestäni jokseenkin täydellinen esimerkki nykyaikaisesta länsimaisesta ympäristönsuojelusta. Otetaan hirveä kasa rahaa ja käytetään se jonkin todellisen ongelman lieventämiseksi, mutta käytetään se tolkuttoman tehottomasti. Kyseessä lienee pohjimmiltaan edustuksellisen demokratian ongelma: julkisen vallan ainoa insentiivi on tehdä jotain näyttävää jota voi esitellä äänestäjille ensi vaalien alla, ja ei ole niin väliksi onko se tehokasta vai ei.

Palataan maataloustukiin, Tiede-lehden avulla:

Mielikuva peltomaisemasta puhtauden ja teollisuuslaitoksesta saasteiden vertauskuvana kannattaa unohtaa. Teollisuuden osuus Suomen niin typpi- kuin fosforipäästöistäkin jää alle viiden prosentin. Maatalous on Suomen selvästi suurin ravinnepäästäjä: 67 prosenttia fosfori- ja 53,4 prosenttia typpipäästöistä.

Mutta maataloushan saa ympäristötukia! Minne ne rahat oikein menevät?

Maatalouden ympäristöohjelman olisi pitänyt vähentää ravinnekuormitusta 30 prosenttia. Ravinnekuormitus on vain lisääntynyt, vaikka Suomen EU-jäsenyyden alusta 1995 asti maatalous on saanut vuosittain 300 miljoonaa euroa ympäristön parantamiseen, lähinnä juuri vesiensuojeluun.

Ollikaisen mukaan epäonnistuminen johtuu ainakin osaksi siitä, että tukea maksetaan samansuuruisena kaikille pelloille. Toisilta peltolohkoilta ravinteita huuhtoutuu kuitenkin paljon herkemmin kuin toisilta. Ongelma ei siis nytkään ole siinä, etteikö vesiensuojeluun käytettäisi tarpeeksi varoja. Ne vain kohdennetaan tavattoman tehottomasti.

Lihavointi tämän kirjoittajan. Minusta vaikuttaa suhteellisen selvältä että tämä ns. ympäristötuki on siis vain lisää maataloustukea, koska sitä maksetaan muuttamattomana per peltoneliö. Mitään sidettä todelliseen ympäristönsuojeluun sillä siis ilmeisesti ei ole. Eli hommassa jyllää myös toinen edustuksellisen demokratian insentiiviansa: heti kun jokin rahasumma pääsee poliitikkojen käsiin, muodostuu suunnaton kiusaus kanavoida osa siitä omille intressiryhmille puhtaana käteen. Siltarummut kun kuitenkin ovat poliitikkojen ydinosaamista.

Sivumennen sanoen, tässä lienee selkein syy sille miksi kepu halusi pari vuotta sitten lakkauttaa ympäristöministeriön yhdistämällä sen maatalousministeriöön: silloin ympäristöhallinto oltaisiin saatu kokonaisuudessaan osaksi maanviljelijöiden tukiautomaattia.

Tosin syitä kepun suureen kiinnostukseen ei tarvitse etsiä tätä artikkelia kauempaa:

Suojelutoimien järkevämmän kohdistamisen lisäksi voisi pohtia, kuinka suuri osa Suomen pinta-alasta kannattaa pitää viljeltynä, kun maataloustuotanto kuitenkin on ylijäämäistä.

Tämä ehdotus teki juuri poliittisen itsemurhan, koska koko Suomen asuttuna pitäminen on niin pyhä poliittinen lehmä ettei siihen sovi kajota.

Antiikin Roomassa poliitikot käyttivät valtion rahoja tuodakseen Roomaan viljaa, jota jaettiin Rooman väestölle. Tämä synnytti Roomaan suuren, suoraan valtiosta riippuvaisen väestönosan jolla oli tietenkin vahva intressi heitä ruokkivien poliitikkojen pitämiseen vallassa. Tästä sanonta "leipää ja sirkushuveja", ja kaunis poliittinen symbioosi jossa yksi porukka poliitikkoja törsää muiden rahoja pitääkseen itsensä vallassa. De te fabula narratur!

**

Ollikainen kehtasi muuten ehdottaa markkinaehtoista ratkaisua:

Toisaalta jos haja-asutuksen välttämättä halutaan osallistuvan Itämeren suojelutalkoisiin, tehokkain keino ei suinkaan ole lähteä asentamaan kalliita puhdistusratkaisuja joka tölliin. Haja-asutukselle voisi määrätä jätevesimaksun, joka korvaisi kohtuuttoman kalliit investoinnit, Ollikainen kaavailee. Maksun tulot ohjattaisiin yhdyskuntien jätevesilaitoksille, jotka käyttäisivät rahat puhdistuksen tehostamiseen.

Tällainen kun vain ei tunnu käyvän, vaan meillä on ympäristöpolitiikassa jatkuvasti jokin ihmeellinen tarve välttää esimerkiksi veroratkaisuja ja heittäytyä sen sijaan jonkinlaisen ympäristöhekatombiajattelun vietäväksi siinä uskossa että jos vain kaadamme tarpeeksi paljon rahaa tarpeeksi valtavaan projektiin, maailma pelastuu. Surullisenkuuluisa Kioton sopimus on esimerkki juuri tästä hekatombiajattelusta, ja paljon pienemmässä mittakaavassa Suomen jätevesiuudistus ja maatalouden ypäristötuet ovat samaa osastoa. Satoja miljoonia vuodessa palaa päästöjen vähentämiseen täysin tehottomasti.

Tätä touhua sivusta seuraavalle tulee väkisinkin sellainen olo, että meillä länsimaissa ei edes haluta tehdä tehokasta ympäristöpolitiikkaa, esimerkiksi markkinamekanismeja hyödyntäen, vaan että ympäristöpolitiikasta on tullut vain poliitikkojen megalomanian leikkikenttä. Vaikuttaa melkein siltä, että ennen kuin edes kannattaa lähteä kiistelemään siitä minkälaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, olisi saatava aikaiseksi jonkinlainen konsensus siitä että mitä ikinä politiikkaa sitten tehdäänkään, sitä tulisi tehdä tehokkaasti. Nykyinen meininki on että riittää kun tehdään jotakin, eikä tarvitse niin tarkkaan katsoa mitä.