Suomenkielinen blogini politiikasta ynnä muusta Suomessa. Helmikuun 2008 sensuurimielenosoituksessa kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä kuvaili mielenosoitusta "jälkijättöiseksi jupinaksi".
Pitää otsikoida raflaavasti, sanottiin. En toki aio väittää, että Kataisen ensimmäisestä hallituksesta olisi tulossa jonkinlainen vertaansa vailla oleva surkeuden multihuipennus Suomen poliittisessa historiassa - siihen tarvittaisiin jytkympi pääministeri - mutta Suomen yhteiskunnan ja valtion alennustila saa arvoisensa jatkon.
Olen tätä kirjoittaessani vielä neuvottelutulos-hallitusohjelman varassa, mutta sen ja ministerinimitysten perusteella voinee lausua pari sanaa. Yritän lähestyä asiaa eri kantilta kuin vaaleissa rannalle jäänyt, tietokirjailijana rispektiäni nauttiva Petteri Järvinen, joka kritisoi uusien ministerien sukupuolta.
Ainoa positiivinen asia jonka hallitusohjelmasta keksin on heti johdannossa: "Hallitus toimii määrätietoisesti rasismia ja syrjintää vastaan." Toivottavasti tämä todella tapahtuu, vaan taitaa taas olla pelkkää sanahelinää. Toisaalla on lainattu sanamuotoja puolustusvoimilta: "Työurien pidentämiseen tähtäävät toimet kohdistetaan työuran alkuun, keskelle ja loppupäähän."
Toki samassa ohjelmassa lausutun oikeuksien, velvollisuuksien ja mahdollisuuksien tasa-arvon nimissä asevelvollisuus laajennetaan koskemaan myös naisia. Vai mitä?
Sukupuolten tasa-arvon paranemista on tämän hallituksen alaisuudessa tietenkin turha toivoa, koska kaikkein tyrmistyttävin uutinen oli Päivi Räsäsen valinta sisäministeriksi, ja kristillisten aikaansaama aborttilainsäädännön uudelleentarkastelu. Käytännössä tällä ei toivottavasti ole mitään väliä, mutta kertoo se silti jotakin konservatiivisuuden noususta että Suomen jo entisestäänkin tiukkaa aborttilainsäädäntöä lähdetään "tarkastelemaan" kristillisen sisäministerin johdolla. Samalla saadaan heittää hyvästit sukupuolineutraalille avioliitolle.
**
Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen osio on kauheaa lukemista.
Suomen tulee jatkossakin huolehtia omasta uskottavasta puolustuksestaan ja osallistua kehittyvään eurooppalaiseen turvallisuus- ja puolustusyhteistyöhön sekä kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Lähtökohtana on, että koko maata puolustetaan ja puolustusjärjestelmän perustana säilyy yleinen asevelvollisuus.
Tavoitteisiin pyritään menoleikkausten kautta:
Hallitus käynnistää puolustusvoimien laajan uudistamisen. Se valmistellaan parlamentaarisella pohjalla. Uudistaminen käsitellään osana eduskunnalle annettavaa laaja-alaiseen turvallisuuskäsitteeseen perustuvaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa vaalikauden alussa. Uudistuksen tavoitteena on Suomen puolustuskyvystä huolehtiminen ja pysyvien kustannussäästöjen aikaansaaminen.
Puolustusvoimauudistuksella sopeutetaan puolustusvoimat pieneneviin ikäluokkiin ja kasvaviin kustannuspaineisiin ylläpitäen ja kehittäen puolustuksen ennaltaehkäisykykyä. Uudistuksen lähtökohtana ovat kriisiajan puolustusvoimien mitoitus ja tehokas toiminta. Puolustusvoimien säästöohjelman toteuttaminen edellyttää sopeutustoimien aloittamista välittömästi vaalikauden alussa.
Mukana myös surullisenkuuluisa NATO-optio!
Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa ja harjoittaa yhteistyötä Naton kanssa sekä ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista.
Keinolla jota en ihan heti ymmärrä eräskin puoluetoverini katsoo tämän kohdan sisällöksi "Nato-jäsenyys, mihin hintaan tahansa". Minun nähdäkseni tässä toimitaan täsmälleen päinvastoin: NATO-kysymys on saatu jäädytettyä muotoon jossa siitä ei tarvitse tehdä ratkaisua. Ylläpitämällä täysin fiktiivistä "NATO-optiota" ei tarvitse tehdä ratkaisua jäsenyyden puolesta, eikä toisaalta myöskään päättää olla hakematta jäsenyyttä ja vastata sen päätöksen nostamiin puolustuspoliittisiin kysymyksiin. Olen itse esittänyt että NATO-jäsenyys on ainoa mahdollinen tapa järjestää Suomelle uskottava maanpuolustus.
Keskustelussa on mukana myös Siilasvuon raportti, jossa esitettiin neljän kuukauden inttiä, joka eräiden mukaan kuuluu nyt suunnitelmiin. Kirjoitin tästäkin aikaisemmin, ja en varsinaisesti ymmärrä uudistuksen tarkoitusta koska se luo vain nimellisiä säästöjä ja laskee reservin koulutustasoa entisestään.
Käytännössä hallitusohjelmassa mainitut "pysyvät kustannussäästöt" tarkoittavat mahdollisesti varuskuntien lakkauttamista, mikä on perusteltua, ja sodan ajan vahvuuden laskemista, mikä ei ole. Koko maan puolustaminen, tai ylipäänsä minkäänlainen uskottava maanpuolustus, on näillä resursseilla, kalustolla ja kokoonpanoilla pelkkä fantasia jo nyt, puhumattakaan sen jälkeen kun pysyvät kustannussäästöt on saavutettu. Yhtä hyvin hallitusohjelmaan voitaisiin kirjata miehitetty avaruuslento Marsiin tai tunneli Tallinnaan, antamatta kumpaakaan penniäkään rahaa. Suomen uskottava maanpuolustus on olemassa vain paperilla.
Samanaikaisesti aiotaan kuitenkin jatkaa syrjivän ja kalliin "yleisen" asevelvollisuuden ylläpitämistä, vaikka se maksaa perhanan paljon rahaa verotulojen menetyksinä ja ei tuota minkäänlaista uskottavaa maanpuolustusta.
Tämä ei oikeastaan ole turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, vaan sen tekemisestä kieltäytymistä. Poliittisiin kysymyksiin tarjotaan ratkaisuiksi pelkkää sanamagiaa, ja samalla maanpuolustus käytännössä tuhoutuu. NATO-jäsenyys ei kelpaa, mutta toisaalta itsenäinen puolustus on ajettu jo alas.
**
Synkintä luettavaa on kuitenkin talouspolitiikka. Tällä hetkellä mikään sotilaallinen uhka ei vaaranna Suomen olemassaoloa, mutta taloudelliset uhat ovat jo vähän eri asia.
Talouspolitiikan perusta tuntuu olevan verotuksen tiukentaminen: hallitusohjelma luettelee nostettavan veron toisensa jälkeen. Sosiaaliturvan paraneminenkin on vähän niin ja näin, kun MTV3:n mukaan hehkutettu satasen korotus perusturvaan "jää monelle haaveeksi", jo ennen kuin kuvioon lasketaan mukaan polttoaine- ja valmisteverojen nousu, joka on suoraan pois kuluttajalta.
On jotenkin hassua, että ALV:n nosto oli niin hirveä tasaveropeikko että sitä ei voitu mitenkään hyväksyä, mutta toisaalta valmisteverojen sun muiden nosto taas käy, vaikka vaikutus on käytännössä sama.
Häkellyttävästi Suomi tuntuu myös ajavan Tobinin veroa: "Suomi kiirehtii kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa maantieteellisesti mahdollisimman kattavasti." Ilmeisesti välittämättä siitä kuinka huono idea on kyseessä. Jos Suomi ryhtyy yksipuolisesti toteuttamaan jonkinlaista rahoitusmarkkinaveroa, seurauksista tulee karmeat. Eikö ketään huvita muistella mitä Ruotsille kävi tätä kokeiltaessa 80- ja 90-lukujen vaihteessa?
Yleinen linja on kuitenkin selvä: kaikkea leikataan vähän, veroja korotetaan, ja mitään isoja ratkaisuja ei uskalleta tehdä. Samaan aikaan systeemi on romahtamassa. Taloussanomissa otsikoitiin vielä raflaavammin kuin täällä:
Nuorten miesten syrjäytyminen huolestuttaa laajalti. Kasvanut nuorisotyöttömyys koettelee erityisesti poikia. Työttömiksi rekisteröityneiden lisäksi kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia nuoria miehiä.
Järjestelmästä kadonneilla 15–29-vuotiailla nuorilla ei ole työ- tai koulutuspaikkaa, eivätkä he nosta työttömyystukea. Syyt ulkopuolelle jäämiseen ovat moninaisia. Kaikki tästä porukasta eivät ole syrjäytyneitä, vaan he ovat valinneet toisenlaisen polun itselleen.
Tulee elävästi mieleen taannoinen vuonna 1987 syntyneistä tehty kaaderitutkimus:
90-luvun laman lapsista tehty poikkeuksellisen laaja tutkimus piirtää karun kuvan huono-osaisuuden periytymisestä. Rekistereihin perustuvasta tutkimuksesta käy ilmi, että joka neljännellä vuonna 1987 syntyneellä on tilillään rikoksia tai rikkomuksia, joka viidennellä on ollut mielenterveysongelmia ja että joka kuudes on vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.
Yksi raportin kohokohtia:
Aineellinen köyhyys todella periytyy: Yli 5 vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia saa toimeentulotukea. Ja mitä pidempään vanhemmat ovat saaneet toimeentulotukea, sitä enemmän heidän lapsensa käyttävät myös mielenterveyspalveluja, syövät psyykenlääkkeitä, joutuvat huostaan otetuiksi ja tekevät rikoksia.
Koko 60 000 yksilön ikäluokasta 10 000:lla ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa 21-vuotiaina. Vähäosaisuus näkyy tilastollisesti jopa 200 grammaa alempana lasten syntymäpainona.
Harvinaisen selvää kieltä, minusta, siitä kuinka "hyvinvointivaltio" syrjäyttää ihmisiä. Valtio upottaa valtavat määrät rahaa julkiseen sektoriin joka ei kykene hoitamaan tehtäviään: maanpuolustus on rappiolla ja väestö syrjäytyy yhteiskunnasta. Koko lasku jää pienenevän joukon maksettavaksi, jonka verotusta jatkuvasti kiristetään.
Miljardien alijäämällä pyörivä Suomen valtio on kestämättömällä pohjalla, ja valtiontalouden korjaaminen vaatii isoja toimenpiteitä. Tälläkään hallituksella ei ole rohkeutta tehdä niitä, ja Suomi jatkaa tiellä kohti konkurssia. Uskon sen tapahtuvan vielä elinikänäni, ja suosittelen siksi kaikille kynnelle kykeneville muuttoa pois Suomesta ennen kuin hyvinvointivaltio romahtaa omaan mahdottomuuteensa.
Ollaan vähän yritetty porukalla pitää meteliä ympäristöasioista. Itsekin on pitänyt tarttua tähän meriaiheeseen jo aiemmin, mutta nyt se käveli vastaan:
Maatalouden ympäristöohjelma on epäonnistunut ja jopa lisännyt Itämeren rehevöitymistä.
Suomi on maksanut ympäristötukea maatalouteen vuodesta 1995 noin 300 miljoonaa euroa joka vuosi. Pääosa summasta on ohjattu vesiensuojeluun, erityisesti Itämereen kulkeutuvan fosforin ja typen vähentämiseen.
Suurista satsauksista huolimatta ravinnekuormitus ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin.
Tämän kertoo pian julkaistava tutkimus, jonka ovat toteuttaneet Helsingin yliopiston Itämeren suojelun ekonomian professori Jussi Lankoski ja ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen.
Uudesta asiasta ei ole kysymys; Tiede-lehti jutteli jo vuosi sitten Ollikaisen edellisestä puheenvuorosta aiheesta:
Suomessa koetetaan nykyisin vähentää meren rehevöitymistä kalliisti ja niukoin tuloksin. Parempikin tapa olisi.
Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.
Mistään ympäristökysymyksestä ei taida olla niin suurta yksimielisyyttä kuin Itämeren rehevöitymisestä. Miten sitten on mahdollista, että sinilevälautat kiusaavat joka heinäkuussa purjehtijoita ja mökkiläisiä Suomenlahdella ja Saaristomerellä? Eikö vesiensuojeluun uhrata tarpeeksi rahaa – vai käytetäänkö se tehottomasti?
Ainakin tehottomasti. Tehostamalla vesiensuojelupolitiikkaa olisi mahdollista saavuttaa huomattavaa edistystä Itämeren suojelussa, kirjoittaa Helsingin yliopiston ympäristötalouden professori Markku Ollikainen äskettäin julkaistussa kirjassa Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus 2010).
Kannattaa lukea tuo Tiede-lehden artikkeli ajatuksella läpi, koska maatalouden tukien lisäksi siinä käsitellään myös jätevesiuudistus:
Pienistä puroistahan ne suuret virrat muodostuvat, ja ehkä on vain reilua, että mökin mummotkin osallistuvat Itämeren pelastustalkoisiin. Mutta onko haja-asutuksen päästöjen vähentäminen tehokasta?
Kiinteistökohtaiset puhdistusratkaisut ovat teknisesti hyvin vaikeita. Suomessa on viemäriverkoston ulkopuolella 350 000 kiinteistöä, joista 250 000 joutuu uudistamaan jätevesiensä käsittelyä.
Laitevalmistajien ilmoittamien hintojen pohjalta arvioituna asetuksen mukaiset päästövähennykset maksaisivat 2 000–3 000 euroa kiinteistöä kohti, mutta summa voi nousta kymppitonniin ja ylikin, Ollikainen kirjoittaa. Kalleimmillaan haja-asutuksen melko pieniä typpi- ja fosforipäästöjä puhdistettaisiin 2,5 miljardin euron investoinneilla.
Miljardeilla saisi paljon suuremmat päästövähennykset, jos varat käytettäisiin maatalouden päästöjen vähentämiseen tai kaupunkien jätevesien puhdistamiseen. Puhdistuskustannukset haja-asutuksessa ovat poistettua ravinnekiloa kohti 100–200 euroa, ”mutta ne voivat olla suuremmatkin, koska järjestelmien puhdistusteho on epävarma”, Ollikainen kirjoittaa.
Maatalouden päästövähennykset maksavat nykyisin 40–80 euroa fosforikiloa ja 20–40 euroa typpikiloa kohti.
Tämä on mielestäni jokseenkin täydellinen esimerkki nykyaikaisesta länsimaisesta ympäristönsuojelusta. Otetaan hirveä kasa rahaa ja käytetään se jonkin todellisen ongelman lieventämiseksi, mutta käytetään se tolkuttoman tehottomasti. Kyseessä lienee pohjimmiltaan edustuksellisen demokratian ongelma: julkisen vallan ainoa insentiivi on tehdä jotain näyttävää jota voi esitellä äänestäjille ensi vaalien alla, ja ei ole niin väliksi onko se tehokasta vai ei.
Palataan maataloustukiin, Tiede-lehden avulla:
Mielikuva peltomaisemasta puhtauden ja teollisuuslaitoksesta saasteiden vertauskuvana kannattaa unohtaa. Teollisuuden osuus Suomen niin typpi- kuin fosforipäästöistäkin jää alle viiden prosentin. Maatalous on Suomen selvästi suurin ravinnepäästäjä: 67 prosenttia fosfori- ja 53,4 prosenttia typpipäästöistä.
Mutta maataloushan saa ympäristötukia! Minne ne rahat oikein menevät?
Maatalouden ympäristöohjelman olisi pitänyt vähentää ravinnekuormitusta 30 prosenttia. Ravinnekuormitus on vain lisääntynyt, vaikka Suomen EU-jäsenyyden alusta 1995 asti maatalous on saanut vuosittain 300 miljoonaa euroa ympäristön parantamiseen, lähinnä juuri vesiensuojeluun.
Ollikaisen mukaan epäonnistuminen johtuu ainakin osaksi siitä, että tukea maksetaan samansuuruisena kaikille pelloille. Toisilta peltolohkoilta ravinteita huuhtoutuu kuitenkin paljon herkemmin kuin toisilta. Ongelma ei siis nytkään ole siinä, etteikö vesiensuojeluun käytettäisi tarpeeksi varoja. Ne vain kohdennetaan tavattoman tehottomasti.
Lihavointi tämän kirjoittajan. Minusta vaikuttaa suhteellisen selvältä että tämä ns. ympäristötuki on siis vain lisää maataloustukea, koska sitä maksetaan muuttamattomana per peltoneliö. Mitään sidettä todelliseen ympäristönsuojeluun sillä siis ilmeisesti ei ole. Eli hommassa jyllää myös toinen edustuksellisen demokratian insentiiviansa: heti kun jokin rahasumma pääsee poliitikkojen käsiin, muodostuu suunnaton kiusaus kanavoida osa siitä omille intressiryhmille puhtaana käteen. Siltarummut kun kuitenkin ovat poliitikkojen ydinosaamista.
Sivumennen sanoen, tässä lienee selkein syy sille miksi kepu halusi pari vuotta sitten lakkauttaa ympäristöministeriön yhdistämällä sen maatalousministeriöön: silloin ympäristöhallinto oltaisiin saatu kokonaisuudessaan osaksi maanviljelijöiden tukiautomaattia.
Tosin syitä kepun suureen kiinnostukseen ei tarvitse etsiä tätä artikkelia kauempaa:
Suojelutoimien järkevämmän kohdistamisen lisäksi voisi pohtia, kuinka suuri osa Suomen pinta-alasta kannattaa pitää viljeltynä, kun maataloustuotanto kuitenkin on ylijäämäistä.
Tämä ehdotus teki juuri poliittisen itsemurhan, koska koko Suomen asuttuna pitäminen on niin pyhä poliittinen lehmä ettei siihen sovi kajota.
Antiikin Roomassa poliitikot käyttivät valtion rahoja tuodakseen Roomaan viljaa, jota jaettiin Rooman väestölle. Tämä synnytti Roomaan suuren, suoraan valtiosta riippuvaisen väestönosan jolla oli tietenkin vahva intressi heitä ruokkivien poliitikkojen pitämiseen vallassa. Tästä sanonta "leipää ja sirkushuveja", ja kaunis poliittinen symbioosi jossa yksi porukka poliitikkoja törsää muiden rahoja pitääkseen itsensä vallassa. De te fabula narratur!
**
Ollikainen kehtasi muuten ehdottaa markkinaehtoista ratkaisua:
Toisaalta jos haja-asutuksen välttämättä halutaan osallistuvan Itämeren suojelutalkoisiin, tehokkain keino ei suinkaan ole lähteä asentamaan kalliita puhdistusratkaisuja joka tölliin. Haja-asutukselle voisi määrätä jätevesimaksun, joka korvaisi kohtuuttoman kalliit investoinnit, Ollikainen kaavailee. Maksun tulot ohjattaisiin yhdyskuntien jätevesilaitoksille, jotka käyttäisivät rahat puhdistuksen tehostamiseen.
Tällainen kun vain ei tunnu käyvän, vaan meillä on ympäristöpolitiikassa jatkuvasti jokin ihmeellinen tarve välttää esimerkiksi veroratkaisuja ja heittäytyä sen sijaan jonkinlaisen ympäristöhekatombiajattelun vietäväksi siinä uskossa että jos vain kaadamme tarpeeksi paljon rahaa tarpeeksi valtavaan projektiin, maailma pelastuu. Surullisenkuuluisa Kioton sopimus on esimerkki juuri tästä hekatombiajattelusta, ja paljon pienemmässä mittakaavassa Suomen jätevesiuudistus ja maatalouden ypäristötuet ovat samaa osastoa. Satoja miljoonia vuodessa palaa päästöjen vähentämiseen täysin tehottomasti.
Tätä touhua sivusta seuraavalle tulee väkisinkin sellainen olo, että meillä länsimaissa ei edes haluta tehdä tehokasta ympäristöpolitiikkaa, esimerkiksi markkinamekanismeja hyödyntäen, vaan että ympäristöpolitiikasta on tullut vain poliitikkojen megalomanian leikkikenttä. Vaikuttaa melkein siltä, että ennen kuin edes kannattaa lähteä kiistelemään siitä minkälaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, olisi saatava aikaiseksi jonkinlainen konsensus siitä että mitä ikinä politiikkaa sitten tehdäänkään, sitä tulisi tehdä tehokkaasti. Nykyinen meininki on että riittää kun tehdään jotakin, eikä tarvitse niin tarkkaan katsoa mitä.
Suomeen perustetaan kansallissosialistista työväenpuoluetta. Natsitunnuksia käyttävän puolueen oli tarkoitus osallistua jo äskettäisiin eduskuntavaaleihin. Nyt tähtäimessä ovat seuraavat kunnallisvaalit. Järjestön puheenjohtajan mukaan natsiaktiiveja on kymmeniä ympäri maata.
Eduskuntavaalien julisteissa ei vielä nähty hakaristejä. Mutta ehkä jo seuraavissa. Suomen kansallissosialistisen työväenpuolueen parivuotinen taival päästä puoluekelpoiseksi on ollut viranomaisportaissa vaivalloinen.
Hupaisaa tässä on se, että ilmeisesti rekisteröinti on menossa läpi koska toisin kuin kannabiksen poltto, natsismi ei ole hyvien tapojen vastaista. Käsittelin tätä ihmeellisyyttä aiemminkin.
Mitään ennenkuulumatonta tällaisessa projektissa ei kuitenkaan ole. Onhan Suomessa jo kauan vaikuttanut okkultistis-kansallissosialistinen liike, jonka historiasta voi suoraan sanoen parhaiten lukea Hikipediasta. Ehkä eniten ihmetyttää se, miksi natsipuolue koetaan tarpeelliseksi. Onhan perussuomalaisten listoilta valittu eduskuntaan suorastaan äänivyöryllä itse Eiran Führer, joka on muiden edesottamuksiensa lomassa blogissaan ja vieraskirjassaan hekumoinut vasemmistolaisten ampumisella ja raiskaamisella sekä ilmaissut että rotuylioppilas Mikko Ellilän oikeusjutun poikineessa raivokkaan rasistisessa vihakirjoituksessa ei ole "mitään, minkä kanssa voisi perustellusti olla eri mieltä". Äkkiseltään voisi luulla että Mestarin hypnoottis-magneettiset kirjoitukset ja julkinen omistautuminen ulkomaalaisvihan lietsomiselle olisivat tehneet hänestä tarpeeksi hyvän ehdokkaan ainakin henkiseksi valtakunnanjohtajaksi. Puoluevalintakin on oikea: olihan itse Pekka Siitoin aikoinaan SMP:n miehiä!
Vaan jos jotain tiedämme Suomen poliittisesta rasistiliikkeestä, niin tiedämme sen riitaiseksi. Toisella puolella sisäpoliittista rautaesirippuahan vaikuttaa ainakin kolme rekisteröityä kommunistipuoluetta: kommunistipuolue, työväenpuolue sekä teemaan sopiva nashipuolue. Samoin Suomen okkultistis-kansallissosialistinen rasistiliike ei ole koskaan pystynyt yhdistämään voimiaan poliittisesti vaan sirpaloituu aina uusiin, mitä ihmeellisimpiin ryhmittymiin. Niiden kaikkien jäljittäminen olisikin jo ihan oma tarinansa.
Ei toki ole kovin ihmeellistä että pian sen jälkeen kun vaaleissa on valittu eduskuntaan useampikin ehdokas vastustamaan homoneekereitä ja ukkoja tolppien päässä niin muutkin yrittävät päästä osille suvaitsemattomuuden ja erilaisuuden vihan poliittisesta nosteesta. On kuitenkin jollakin tavalla häkellyttävää lähteä näin suoraan ajamaan nimenomaan natsismia sen omalla nimellä poliittisena ideologiana. Tähän asti suurin osa "maahanmuuttokriittisestä" liikkeestä on sentään pyrkinyt verhoamaan itsensä erilaisiin kiertoilmaisuihin ja kätkemään menneisyytensä. Suomen Sisu -liike, josta muun muassa rotutohtori on ponnistanut, poisti jo ajat sitten nettisivuiltaan vanhan agendansa, jossa vastustettiin "rotujen luonnotonta sekoittumista", ja Eiran valtakunnankansliasta emanoituu säännöllisesti toinen toistaan pökerryttävämpiä esimerkkejä suorastaan mystisestä kaksoisajattelusta. Tosi mystikko ei ota kantaa omiin mielipiteisiinsä! Tässä mielessä hakaristilipun avoin tunnustaminen vie poliittista rasismia vielä askeleen pidemmälle.
Mitä täällä oikein on tekeillä?
**
Poliittisen rasismin nousu, aina siihen asti että ryhdytään avoimesti ajamaan kansallissosialismia, kertoo ennen kaikkea siitä että Suomi on unohtanut historiansa, jos on sitä koskaan tuntenutkaan. Suurimpana syynä tähän on 1990-luvulla tapahtunut uuspatriotismin nousu.
Uuspatriotismia kronikoi aikoinaan Markku Jokisipilän toimittamassa Sodan totuudet -teoksessa julkaistussa artikkelissa Kuitenkin me voitimme! Uuspatrioottiset tulkinnat talvi- ja jatkosodasta suomalaisissa populääriesityksissä professori Vesa Vares. Lainaan:
Jo talvisodan 50-vuotismuisteluista 1989 oli käynnistynyt sävyltään kunnioittava ja glorifioivakin kansallisen sotahistorian buumi, jonka voi katsoa edelleenkin jatkuvan ja jota valtiojohto myötäilee ja tukee tavalla, joka 1970-luvulla olisi tuntunut täysin mahdottomalta.
Kylmän sodan aikainen suomettuminen oli vääristänyt Suomessa käytyä julkista historiakeskustelua leimaamalla tietyt mielipiteet ja tulkinnan neuvostovastaisiksi. Kun Neuvostoliitto romahti ja nämä pidäkkeet poistuivat, alkoi voimakas vastareaktio jossa käännettiin koko asetelma päälaelleen. 90-luvun aikana sotaveteraanit nostettiin puoljumalien asemaan, ja Suomen toinen maailmansota muuttui julkisuudessa maailmanhistoriallisesti ainutlaatuiseksi pelastustarinaksi jossa Suomen kansa oli ylivertaisten kansallisten ominaisuuksiensa avulla lunastanut itsenäisyytensä.
Tämä uuspatriotismi koettiin lähes yksinomaan totuuden voitoksi propagandasta, mutta todellisuudessa tabut vain siirrettiin toiseen päähän poliittista spektriä. Jos aikaisemmin talvisodan luonnetta puolustussotana oli ollut ulkopoliittisesti arveluttavaa korostaa, niin nyt jatkosodan nimittäminen hyökkäyssodaksi koettiin suorana hyökkäyksenä sotaveteraanien kunniaa kohtaan. Suomen sotien varjopuolista ei ollut soveliasta keskustella, ja historian roskakorista kaivettiin ajat sitten kumottuja myyttejä, mm. naurettava ajopuuteoria, niiden vaientamiseksi. Tietyistä tosiasioista oli yhä vaiettava, ne vain olivat eri tosiasiat.
Markku Jokisipilä totesi mainitussa teoksessa:
Viimeisen 15 vuoden ajan jatkuvasti voimistunut pyrkimys nähdä ja esittää Suomen sotavuosien toiminta 100-prosenttisen oikeana ja korkeamoraalisena on tuottanut ajanjaksosta epärealistisen ja positiivisuudessaan lähes monoliittisen kuvan. Siitä ei enää tunnisteta edes kansainväliseen politiikkaan niin keskeisesti kuuluvaa harmaata aluetta lainkaan, synkistä puolista puhumattakaan. Kuten professori Henrik Meinander on todennut, ”on melkein kuin Neuvostoliiton hajoaminen olisi vapauttanut Suomen kansan pohtimasta sotavuosia itsekriittisesti.”
Akateeminenkaan uuspatriotismin kritiikki ei ole suinkaan yksimielistä: mainitussa artikkelissaan Vares suoraan tyrmää uuspatriotismin kritiikin vasemmistolaisena ja epähistoriallisena!
Uuspatrioottisessa etiikassa Suomi edustaa aina absoluuttista hyvää, ja Neuvostoliitto absoluuttista pahaa. Tässä jaossa tuppaa käymään niin hassusti, että Natsi-Saksa lipsahtaa hyvien puolelle. Tämä on mahdollista siksi, että Suomessa ei oikeastaan koskaan ole julkisuudessa käsitelty maan suhteita Natsi-Saksaan järkevästi. Suomettumisen aikaisia keskusteluja leimasi vahva politisoituminen, ja vaikka kylmän sodan aikana ja sen jälkeen aiheesta on tehty lukuisia hyviä tutkimuksia, julkinen keskustelu on taantunut propagandan tasolle. Jopa valtionjohto toistelee vanhoja ajopuumyyttejä, erillissotateesejä sun muita meriselityksiä, joilla yritetään ennen kaikkea selittää pois Suomen ja Natsi-Saksan liittolaissuhde. Paradoksaalisesti Suomessa saatetaan samanaikaisesti puuhata suomalaisille SS-miehille muistomerkkiä, joka erään hankkeen puuhamiehen mukaan juhlistaisi SS-miesten sankarillista taistelua aasialaista bolshevismia vastaan, ja kiistää kokonaan että Suomi ja Saksa olisivat edes ottaneet osaa samaan sotaan.
Jatkosodan perintöä on Suomessa ennen kaikkea se, että emme vieläkään tunnu pystyvän käsittelemään Natsi-Saksaa, sen ideologiaa ja tekoja. Jopa holokaustista puhuminen on poliittisesti tulenarkaa, koska Suomesta on luovutettu sekä juutalaisia siviilejä että sotavankeja Natsi-Saksaan tuhottaviksi. Oula Silvennoisen väitöskirja, jossa selvitettiin Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä, (mm. suomalaisten poliisien osallistumista Saksan joukkotuhotoimiin itärintamalla) herätti suorastaan raivoa kyseenalaistamalla uuspatrioottisen konsensuksen Suomen ja Saksan suhteista. Hupaisana esimerkkinä mainittakoon, että tämän kirjoittajan entinen työnantaja tyrmäsi kirja-arvostelussa teoksen epätieteellisenä naurettavin perustein. Tieteelliset tutkimukset Suomen ja Saksan suhteista jotka loukkaavat sotaveteraanien kunniaa eivät saa olla tieteellisiä!
Yksinkertaisesti sanottuna Natsi-Saksaa ei saa tuomita liian kovin sanoin, koska samalla tuomitaan myös sen liittolainen Suomi. Tämä ei käy päinsä, koska talvi- ja jatkosodan Suomi on muuttunut osaksi suomalaisen nationalismin pyhää historiaa, jossa ei saa nähdä mitään varjopuolia tai harmaan sävyjä, ja jota ennen kaikkea ei missään nimessä saa kyseenalaistaa.
Holokaustin muisto tulee sivumennen sanoen hyvin ikävällä tavalla vastaan keskusteluissa Itä-Euroopan romaneista, joista käytetään Suomessa välillä harvinaisen kovaa kieltä, joka muistuttaa vahvasti tapoja joilla romaneja luonnehti mm. itäblokki ja sitä ennen Natsi-Saksa, joka otti romanit mukaan kansanmurhansa uhreihin.
Koska Natsi-Saksan rikokset ihmisyyttä vastaan ovat näin herkkä aihe, on avoimella poliittisella rasismilla ja äärinationalismilla vieläkin Suomessa suorastaan käsittämätön legitimiteetti. Viime vaaleissa eduskuntaan pyrki useita avoimen rasistisia ehdokkaita, joiden koko vaalikampanjat perustuivat muukalaisvihan lietsomiseen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voidaan todeta että perussuomalaisten listoille mahtui sekä holokaustin kiistäjiä että Mussolinin Italian vannoutuneita ihailijoita.
Ehkä pelottavinta tässä kehityksessä on se tapa, jolla nämä "maahanmuuttokriitikot" yrittävät ottaa poliittisen kielenkäytön haltuunsa. Esimerkiksi rasismista on tullut heille pelkkä tyhjä haukkumasana, joka ei enää merkitse mitään. He pyrkivät siis luomaan sellaisen käsityksen, että mikä tahansa rasismisyytös on automaattisesti epälegitiimi. Tässä tilanteessa rasistinen poliitikko voi esittää verisesti loukkaantunutta jos hänen ajamaansa politiikkaa nimitetään rasismiksi, koska rasismi on muka jokin niin mahdoton ideologia ettei kukaan todella voi kannattaa sitä.
Tämä propagandalinja on jo kantanut ainakin sen verran hedelmää, että liian moni sivistynytkin suomalainen on jo oppinut jonkinlaisen primitiivireaktion: jos jotakuta nimitetään rasistiksi, se ei voi olla oikeutettua ja rasistiksi nimitetty suorastaan ansaitsee sympatiaa väärin kohdeltuna. Tätä kautta moni on ryhtynyt "maahanmuuttokriitikkojen" hyödylliseksi idiootiksi, tuomitsemaan kaikki rasismisyytökset kauheana sananvapauden rajoittamispyrkimyksenä. Heiltä voisi kysyä miksi sitten olisi nimitettävä ihmisiä, jotka suoraan vertaavat toisia (fiktiivisiä) "ihmisrotuja" eläimiin ja vaativat rotuerottelua maahanmuutossa?
Sana "rasisti" on saamassa samanlaisen luonteen kuin "fasisti", joka lakkasi kylmän sodan aikana enää merkitsemästä mitään kun Neuvostoliitto ja sen bulvaanit nimittivät kaikkia eri mieltä olevia fasisteiksi. Viime eduskuntavaalien myötä on kuitenkin tarpeen rehabilitoida fasisti-sana, koska miksikä muuksikaan tulisi nimittää julkisuudessa Mussolinin politiikan ihalijaksi tunnustautunutta poliitikkoa?
**
Sivujuonteena todettakoon, että jos yhtenä poliittisen rasismin nousun moottorina on ollut uuspatriotistinen historiarevisio, niin voidaan huomata että rasistinen liike kirjoittaa myös omaa historiaansa uusiksi. Suosittelen Jussi Jalosen arvostelua Milla Hannulan teoksesta Maassa maan tavalla: maahanmuuttokritiikin lyhyt historia.
Etenkin yksi kohta on silmiinpistävä:
Omanlaistaan maailmankuvaa edustaa myös jatkuva viittaaminen vuoden 2008 kunnallisvaaleja edeltäneeseen aikaan jonkinlaisena vaikenemisen synkkänä aikakautena, jolloin maahanmuuton käsittely oli täysin tabu.
Maailmankuvan edustaminen on tietenkin kohtelias tapa sanoa että jokainen 1990- ja 2000-luvuilla elänyt suomalainen ihminen todennäköisesti muistaa aivan hyvin että näillä ja jo aikaisemmillakin vuosikymmenillä Suomessa on käyty julkisia keskusteluja siitä, kuinka ulkomaalaiset ja pakolaiset vievät milloin työpaikat, milloin naiset. On aivan posketonta väittää ettei maahanmuutosta muka oltaisi puhuttu ennen vuotta 2008, mutta historian uusiksi kirjoittaminen ei tosiaan tunnu olla tälle liikkeelle vierasta.
**
Natsi-Saksan sekä rasismin ja muiden rotuoppien ongelmallinen asema julkisessa keskustelussa on vain yksi osa historiapoliittista prosessia joka on johtanut perussuomalaisten nousuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtui paradoksaalinen prosessi. Akateeminen historiankirjoitus otti 90- ja 2000-lukujen aikana merkittäviä edistysaskeleita Suomen historian kipupisteiden ymmärtämisessä ja sellaisten ongelmakohtien käsittelyssä jotka olivat vielä kylmän sodan aikana liian poliittisesti latautuneita. Kaiken kaikkiaan ymmärryksemme esimerkiksi toisen maailmansodan ja kylmän sodan tapahtumista on kasvanut ratkaisevasti. Samanaikaisesti kuitenkin julkisessa historiakeskustelussa on tapahtunut täysin päinvastainen käänne: historian korvaa yhä useammin naiivi hurraa-patrioottinen lipunheiluttaminen.
Jo 90-luvulla useita pseudohistoriallisia nationalismin opinkappaleita nostettiin haudoistaan pönkittämään uutta suomalaista patrioottista historiarevisiota. Yhtäkkiä Suomi ja Saksa olivatkin taas olleet "erillissotijoita", Suomi oli ikäänkuin ajopuuna päätynyt tähän erillissotaan, ja oli kaiken kaikkiaan täysin syytön uhri: esimerkiksi Suomen imperiumitavoitteet on taas unohdettu. Historiankirjoihinkin on ilmestynyt fiktiivisiä kertomuksia Suomen "torjuntavoitoista" ja "puolueettomuudesta", jotka fantastisuudessaan vertautuvat jo Neuvostoliiton historiankirjoitukseen. Sotakertomuksissa esiintyy välillä suorastaan rotuopillisia väitteitä suomalaisten luontaisesta ylivertaisuudesta sodankäynnissä.
Valtamediat hyppäsivät uuspatriotismin vankkurien kyytiin ensimmäisinä: kauppojen hyllyiltä saa ostaa mitä ihmeellisempiä ja fiktiivisempiä hurraa-patrioottisia suitsutustuotteita lotta- ja suojeluskunta-DVD:istä Suomen sotien Korkeajännityksiin. Joka itsenäisyyspäivä keltainen lehdistö tuottaa valtavia liitteitä joissa juhlistetaan Suomen sotahistoriaa ja sen keksittyä ainutlaatuisuutta ja hyveellisyyttä. Myös valtiovalta osallistuu omalla painollaan uuspatrioottisen hurmoksen edistämiseen: merkittävä osa miesikäluokasta vastaanottaa puolustusvoimien hellässä huomassa täysin epähistoriallista indoktrinaatiota Suomen sotahistoriasta, ja Suomen eturivin poliitikot aina tasavallan presidentistä alaspäin korostavat aina tilaisuuden tullen Suomen historian hyveellisyyttä. Pohjanoteeraus saavutettiin presidentti Halosen pitämässä puheessa Ranskan ulkopoliittiselle instituutille vuonna 2005, jossa Halonen esitti epähistoriallisuudessaan naurettavan yhteenvedon Suomen toisesta maailmansodasta.
Kun uuspatriotismilla on sekä valtamedian että valtiovallan vaikutusvalta takanaan, niin ei ole ihme että suomalainen julkinen historiakeskustelu on irtautunut lähes täydellisesti todellisuudesta. Mitään Suomen historian varjopuolia ei tahdota myöntää, ei oman poliittisen järjestelmän dysfunktioita saatikka Suomen sotarikoksia toisessa maailmansodassa. Kaikki paha on selitettävä pois jotta Suomen julkisuuskuva olisi tahrattoman hyveellinen. Eräs häkellyttävä esimerkki tästä on ystäväni hienosti dokumentoima Kekkosen meemiytyminen. Uuspatriotismi on pelastamssa jopa niinkin poliittisesti kiistanalaisen hahmon kuin Kekkosen kritiikiltä, koska Kekkosen kritisointi avaisi liikaa vaikeita kysymyksiä Suomen asemasta kylmässä sodassa. Tähän kyytiin ovat innokkaasti hyppäämässä myös Kekkosen aikaiset poliitikot, jotka haluavat ymmärrettävästi suojata YYA-menneisyytensä kritiikiltä. Eihän sitä Tiitisen listaa ole vieläkään näkynyt...
Kaiken kaikkiaan siis uuspatriotismi on poliittinen ilmiö joka pelastaa Suomen kansan historialta. Historiasta valikoidaan vain nationalistille mieluisat osat ja rakennetaan niistä huikaiseva pyhimyskertomus joka todistaa Suomen kansan ainutlaatuisesta hyveellisyydestä. Tämä kertomus on suomalaisen kansalaisuskonnon perusta, mukahistoriallinen oikeutus äärimmäisellekin nationalismille.
On hupaisaa että muun muassa sellaiset poliitikot kuin Tarja Halonen ja pohjoismaisia pääministerikollegoitaan Tali-Ihantala -multimediaesityksiä katsomaan raahannut Paavo Lipponen ovat olleet etunenässä legitimoimassa tätä vulgaarinationalistista historiarevisiota. Tämä historian vallankumous uhkaa nimittäin syödä ensimmäisenä omat vanhempansa.
Paavo Lipponen nimitti meediassa vaalitulosta "junttikapinaksi", mikä ei liene kaukana totuudesta. Ironia piileekin siinä, että osallistumalla uuspatriotismin legitimointiin Lipponen on itse ollut raivaamassa tietä tälle kapinalle. Ilman 90-luvun estotonta lipunheilutusta ja kritiikitöntä ääri-isänmaallisuutta olisi mahdotonta ajatella Soinin ja perussuomalaisten edustaman "junttinationalismin" vaalivoittoa. Puolueen englanninkielisen nimen mukaisen "tosisuomalaisuuden", isolationismin ja populismin perusarvot löytyvät uuspatriotismista.
Nyt nouseva poliittinen rasismi kumpuaa samasta lähteestä. Historia on selvästi osoittanut, että nationalismia ei voi olla ilman sen kääntöpuolta, erilaisuuden vihaa. Nostamalla yksi ihmisryhmä "meiksi" tehdään väistämättä muista "ne", ja mitä enemmän omaa ylivertaisuutta korostetaan, sitä enemmän korostetaan samanaikaisesti muiden huonoutta. Eihän patriootti väitä vain, että suomalainen on hyveellinen; käytännössä sanotaan että suomalainen on hyveellisempi kuin muut. Miksi Suomen pitäisi jakaa vaikkapa kehitysapua muille kansakunnille, kun kansojen menestys kertoo nationalistien kuvitelmissa ennen kaikkea niiden myyttisestä luonteenlaadusta? Perussuomalaisten rotutohtori antoi aikoinaan kiistattoman hyväksyntänsä eräälle nettikirjoitukselle, jossa suoraan esitettiin että jokaisen kansan elinolot ovat seurausta vain ja ainoastaan sen "rodullisesta biologisesta kansanluonteesta". Jos jokin toinen kansakunta on esimerkiksi talousvaikeuksissa, se on sen omaa syytä eikä kuulu meille; he ovat omilla kansallisilla luonteenpiirteillään sotkeneet asiansa. Olisivat suomalaisia!
Kaikessa nationalismissa on väistämättä ksenofobian ja rasismin siemen, ja kylmän sodan loputtua valmisteltu maaperä kantaa nyt satoa. Kun kriittinen historian tarkastelu on hylätty ja valtiovaltakin on innolla lähtenyt mukaan historian uudelleenkirjoittamiseen, totuus jää kauas taakse ja sen korvaa oman kansan ylemmyyttä korostava ideologia. Juuri siitä sikiää poliittinen rasismi ja perussuomalaisten "junttikapina".
Omaa osaansa tässä keskustelussa ovat esittäneet Suomen ammattihistorioitsijat, jotka ovat seuranneet sivusta uuspatriotismin historiarevisiota puuttumatta siihen. On syvästi paradoksaalista että kun samanaikaisesti akateeminen historiankirjoitus etenee, populaari historiakäsitys taantuu "valkoisen Suomen" patrioottisiin myytteihin. Tämä prosessi on tapahtunut ammattihistorioitsijoiden myötävaikutuksella; he ovat joko olleet hiljaisia sivustakatsojia tai aktiivisesti osallistuneet historian revisiointiin nationalistiseen suuntaan. Jonkinlainen pohjanoteeraus tältä saralta tapahtui Historiallisen aikakauskirjan numerossa 1/2007, jossa Suomen Itä-Karjalassa pitämistä keskitysleireistä kattavan tutkimuksen laatinut Antti Laine protestoi omien tutkimustulostensa popularisointia! Samanaikaisesti julkisuudessa kuitenkin tehtiin äärimmäistä valkopesua koko jatkosodan historialle, ja Laine asettui puheenvuorollaan kannattamaan historian kipupisteistä vaikenemista.
Historioitsijoilla on oltava jonkinlainen vastuu akateemisen tutkimuksen lisäksi. Ei riitä että historian tutkija tuottaa opinnäytetöitä ja artikkeleita jotka hänen kollegansa lukevat ja jotka varastoidaan norsunluutornin arkistoihin. Historioitsijalla on ammattinsa puolesta jonkinlainen velvollisuus osallistua myös historiapoliittiseen keskusteluun. Missä olivat historioitsijat kun Tarja Halonen vääristeli surutta Suomen historiaa koko Euroopan edessä? Kun julkisuuteen jatkuvasti marssitetaan mitä epähistoriallisempia sankaritarinoita Suomen hyveellisyydestä tosiessa maailmansodassa ja suoranaisia valheita etenkin jatkosodasta, niin onko tosiaan niin että kukaan eturivin historioitsija ei uskalla astua omalla nimellään esiin tuomitsemaan erillissotateorioita sun muita nationalistisen propagandan opinkappaleita? Ne harvat kannanotot joita julkisuudessa on näkynyt eivät mitenkään riitä murtamaan uuspatriotismin omahyväistä konsensusta.
Suomen historiaa kirjoitettaessa Suomen kansan pyhimyskertomus on usein tapana rinnastaa vesillä liikkumiseen. Valtiolaiva kulkee vaarallisten vesien läpi, milloin ajopuuna ja milloin taas taitavien valtiomiesten ohjaamana. Nyt käsillä olevasta aiheesta voisi sanoa, että onhan vastavirtaan soutaminen hankalaa ja jopa vaarallistakin. Suurin este lienee kuitenkin uskalluksen puute.
**
Yhteenvetona voimme todeta, että nykyinen eduskuntamme rotutohtoreineen ja minareetin tolppineen on suoraa seurausta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen nousseesta uuspatriotismista. Suomalaisten enemmistön ainakin julkisesti rakastama kritiikitön nationalismi ja historian vääristely kantavat nyt hedelmää, ja kasvuprosessissa ovat olleet mukana niin historioitsijat kuin nyt perussuomalaisten jalkoihin jääneet poliitikotkin.
Maanjäristyksen vaikutusalueella sijainneista 14 reaktorista kaikki kymmenen vuoden 1978 jälkeen valmistunutta selvisivät ilman merkittäviä vaurioita ja radioaktiivisia päästöjä. Sekä vaurioituneita että vaurioitta selvinneitä laitoksia tutkimalla saadaan tietoa, jonka avulla turvallisuutta on edelleen mahdollista parantaa.
Fukushiman voimalassa pahoin vaurioituneet yksiköt 1-4 olivat tulleet suunnitellun käyttöikänsä päähän. Ne olisi siis pitänyt jo sulkea, mutta niiden käytölle oltiin anomassa lisäaikaa. Fukushiman onnettomuus on vakava varoitus sellaisesta politiikasta.
Olen aiemmin tässä blogissa esittänyt, että nähdäkseni ydinvoiman käyttäminen on välttämätöntä kunnes uusiutuvat energiamuodot kehittyvät tarpeeksi tehokkaiksi. Sinä aikana kun ydinvoimaa vielä käytetään on välttämättömän tärkeätä myös korvata vanhoja ydinvoimaloita uusilla sitä mukaa kun ne vanhenevat. Tästä syystä Fukushiman jälkeen esitetyt vaatimukset ydinvoimaloiden lisärakentamisen kieltämisestä ovat suorastaan vastuuttomia, koska ne jättävät vain kaksi todella olemassaolevaa vaihtoehtoa: joko ydinvoimalat on korvattava saastuttavilla ja paljon enemmän ihmisten terveyttä vahingoittavilla fossiilisilla polttoaineilla, tai vanhat ydinvoimalat pidetään käynnissä suunnitellun käyttöikänsä yli, joka kasvattaa onnettomuusriskiä valtavasti.
Jos Fukushiman onnettomuutta onnistutaan käyttämään ydinvoiman vastaisena PR-aseena niin tehokkaasti että ydinvoiman lisärakentaminen muuttuu poliittisesti liian vaikeaksi, on seurauksena lähes väistämättä se, että muuallakin maailmassa pidetään vanhoja ydinvoimaloita käynnissä; ilmastosopimukset estävät niiden energiantuotannon korvaamisen fossiilisilla polttoaineilla, uusiutuvilla korvaaminen ei ole vielä mahdollista, ja uuden ydinvoimalan rakentamisen poliittinen hinta nostetaan liian korkeaksi. Tätä kautta siis ydinvoimaa kategorisesti vastustava politiikka itseasiassa pikemminkin tekee ydinvoimalaonnettomuuksista todennäköisempiä. Jos uuden ydinvoimalan rakentamatta jättäminen tarkoittaa sitä, että vanhempi ja riskialttiimpi voimala pysyy käytössä, voi jokainen itse nähdä että ollaan saatu aikaiseksi paljon huonompi tilanne kun jos uusi ydinvoimala olisi rakennettu.
Ydinvoima tulee siirtymään historiaan erinäisten sähköteknisten innovaatioiden myötä. Tehokkaammat uusiutuvat energiamuodot ja älykäs sähköverkko tulevat tekemään uusiutuvan ja ympäristöystävällisen energiantuotannon mahdolliseksi joidenkin vuosikymmenien kuluttua. Sen jälkeen kuluu toki vielä lisää aikaa järjestelmän rakentamiseen. Väliaikana ydinvoima on turvallisin, terveellisin ja ekologisin tapa tuottaa sähköä.
**
Valitettavasti Japani valitsi toisen tavan reagoida.
Japani luopuu tavoitteestaan lisätä ydinenergian käyttöä, sanoi pääministeri Naoto Kan tiistaina. Kan totesi, että Japanin on uusittava pitkän tähtäimen energiapolitiikkansa kokonaan.
Pääministeri Kan sanoi Japanin suuntaavan nyt katseensa uusiutuvaan energiaan ja energian säästämiseen. Japani on aiemmin kaavaillut lisäävänsä ydinvoiman osuuden sähköntuotannostaan puoleen. Nyt maa tuottaa noin 30 prosenttia sähköstään ydinvoimalla.
Nykyään Japanin sähkötuotannosta suurin osa syntyy fossiilisilla polttoaineilla: öljyllä, kaasulla ja hiilellä. Päätös lopettaa ydinvoiman rakentaminen tarkoittaa siis sitä, että fossiilisten polttoaineiden osuus Japanin energiantuotannosta pysyy korkeana vielä kauan, koska sitä ei voida korvata ydinvoimalla ja sen korvaamiseen uusiutuvilla kuluu todella kauan.
Saksa on ilmoittanut aikovansa sulkea kaikki ydinvoimalansa vuoteen 2022 mennessä.
Fukushiman ydinkatastrofin jälkeen suljettuna olleita kahdeksaa ydinreaktoria ei myöskään aiota enää käynnistää uudelleen. Saksassa on tällä hetkellä 17 ydinreaktoria.
Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) pohtii Saksan ydinvoimapäätöksen vaikutuksia Euroopassa ja Suomessa. Kansliapäällikkö Erkki Virtasen mukaan Euroopan ilmastopolitiikka menee täysin uusiksi.
Virtanen on varma, että Saksan on pakko korvata iso osa ydinvoimastaan kivihiilellä. Euroopassa hiilidioksidipäästöt kasvavat ja päästöoikeudet kallistuvat.
- Saksa ei pysty korvaamaan ydinvoimaa muulla kuin kivihiilellä. EU:n ilmastopolitiikka menee täysin uuteen asentoon, Virtanen toteaa YLE Uutisille. Päästöjä lisää jopa kymmeniä miljoonia tonneja
Ministeriön laskelmien mukaan Saksassa ydinvoiman korvaaminen fossiilisilla polttoaineilla lisäisi hiilidioksidipäästöjä kymmenillä miljoonilla tonneilla.
- Jos 20 000 megawatista puolet korvattaisiin kivihiilellä ja puolet maakaasulla, päästöt kasvaisivat 90 - 95 miljoonaa tonnia. Suomen kokonaispäästöt ovat noin 70 miljoonaa tonnia, energiaosaston päällikkö Esa Härmälä sanoo.
Ministeriössä selvitetään myös, miten päätös heijastuu Euroopan sähkömarkkinoihin ja kilpailukykyyn. Sähkön kallistuminen ei ainakaan paranna energiaintensiivisen teollisuuden kuten metalli- ja metsäteollisuuden kilpailukykyä.
Saksan päätöksen seurauksena sähkön hinta tulee varmasti nousemaan, joka käy kaikkien kukkarolle ja hidastaa talouskasvua. Sen lisäksi Euroopan ilmastopolitiikka on raunioina, koska hiilidioksidipäätöt tulevat kasvamaan räjähdysmäisesti Saksan nostaessa riippuvuuttaan tuontisähköstä ja fossiilisista polttoaineista. Saksa siis käytännössä uhraa ilmastonmuutoksen vastaisen ympäristöpolitiikan ydinvoimafobian alttarille. Ja vihreät hurraavat.
On muuttumassa selväksi että Fukushiman onnettomuuden ylivoimaisesti suurimmat vaikutukset ympäristöön ja ihmisten terveyteen tulevat olemaan seurausta sen laukaisemasta ydinvoimapelosta, jonka tuloksena tehdään vastuutonta energiapolitiikkaa. Kuten olen aiemminkin sanonut, ydinvoima on halvin, turvallisin ja ympäristöystävällisin tapa tuottaa sähköä. Sen sijaan nyt valitaan valtavien rahamäärien kaataminen kankkulan kaivoon ja jatkuvat sekä kasvavat kasvihuonekaasu- ja pienhiukkaspäätöt, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja tappavat ihmisiä.
Tämä ei ole ympäristönsuojelua tai vastuullista energiapolitiikkaa vaan puhdasta hysteriaa, jonka seuraukset tuntuvat kaikkien eurooppalaisten lompakoissa ja keuhkoissa.
**
Oli lehdessä toinenkin uutinen Japanin maanjäristyksen tiimoilta. Maanjäristyksen jälkeen Yhdysvalloissa esiintyi sosiaalisen median piirissä naurettava ja vastenmielinen ilmiö, jossa amerikkalaiset hurraa-patriootit totesivat Japanin ansainneen maanjäristyksensä! Kyseessä oli heidän mukaansa karminen kosto Pearl Harborin hyökkäyksestä. (Village Voice)
Tällainen idioottimaisuus kertoo ennen kaikkea siitä millaisille ylikierroksille patriotismi ja nationalistinen historian uudelleenkirjoittaminen on noussut rapakon takana terrorismin vastaisen sodan aikana, mutta jos haluaa elätellä huuhaa-ajatuksia karmasta, niin voi iloita mainitun Tiede-lehden numeron sivusta 12. Siinä on nimittäin kartta, jossa todetaan kuinka Japanista merelle ajautunut "tsunamiroju" kulkeutuu Tyynen valtameren poikki Kalifornian rannikolle kolmessa vuodessa. Olympiavuonna 2014 Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin rannoille huuhtoutuu romua. Onko se sitten karminen kosto amerikkalaisten ilakoinnista Japanin maanjäristyksestä? En tiedä kun en ole hörhö.
Entinen maanpuolustusasioihin erikoistunut vapaa toimittaja ja kääntäjä, toimi vuosina 2001-2009 Suomen Sotilas -lehden vakituisena avustajana, nykyisin ateistiteologi Helsingin yliopistolla.
