Suomen maanpuolustus on tuuliajolla

Viime viikolla ilmoitetut varuskuntien lakkautukset ovat itsessään melko yhdentekeviä Suomen maanpuolustukselle. Ainakin teoriassa ne lähinnä karsivat byrokratiaa ja parantavat koko organisaation tehokkuutta. Jos näillä toimenpiteillä saavutetaan kymmenen prosentin säästöt puolustusbudjettiin, niin sehän on suorastaan positiivista kehitystä.

Tai olisi, jos säästöistä olisi puolustusvoimille jotain hyötyä. Nyt säästetty raha vain katoaa puolustusbudjetista, joka siis laskee taas. Jos nämä säästöt ovat itsessään suhteellisen merkityksettömiä, kohta kaksi vuosikymmentä jatkunut Suomen maanpuolustuksen alasajo ei ole. Maavoimien esikuntapäällikkö lausui julkisesti jo vuonna 2009 että Suomi ei enää kykene puolustamaan itseään sotilaallisesti, ja sen jälkeen on tehty vain lisää leikkauksia. Suomen sodan ajan armeijan vahvuus on romahtanut 90-luvun 600 000 sotilaan vahvuudesta lähemmäs kahtasataa tuhatta, ja armeijan varustuksen taso ja organisaatio on suhteellisesti vain taantunut.

Kun Suomen turvallisuuspoliittinen linja on liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus, on välttämätöntä että puolustusvoimilla ylläpidetään uskottavaa puolustuskykyä. Kieltäytymällä kaikista kansainvälisistä turvatakuista ja ajamalla samalla oman puolustuskykynsä alas Suomi tekee omasta alueestaan sotilaallisen tyhjiön. Puolustuskyvytön Suomi ei sodan tai muun kriisin puhjetessa ole puolueeton turvapaikka vaan ei-kenenkään-maa jota kumpi tahansa kriisin osapuoli voi hyödyntää kauttakulkualueena. Mahdollisessa idän ja lännen välisessä konfliktissa Suomen alue on avoin pohjoinen sivusta, joka on molemmille potentiaalinen uhka vastapuolen kulkuväylänä.

On valitettavaa että uuspatrioottinen historiarevisio on saanut aikaiseksi sen, että Suomessa ei enää lainkaan ymmärretä maailmansotien välisen ajan turvallisuuspoliittista tilannetta. Talvisodan pyhä historia on kertomus Stalinin ja Venäjän ikiaikaisesta pahuudesta jonka suomalaisten hyveellisyys sankarillisesti torjuu; sellaisissa kertomuksissa ei ole tilaa talvisotaan johtaneelle poliittiselle asetelmalle. Talvisota ei ollut välttämätön konflikti, ja Suomi ajautui siihen pitkälti oman turvallisuuspoliittisen tuuliajonsa vuoksi. 1930-luvulla Suomi esiintyi puolueettomana mutta kaavaili sotilaallista yhteistyötä mm. Viron, Ruotsin sekä Puolan kanssa. Samanaikaisesti maailmanlaajuisen talouskriisin paineessa puolustusvoimien määrärahoista säästettiin kunnes Suomen puolustuskyky oli laskenut niin matalalle tasolle että Suomea pidettiin yleisesti kykenemättömänä puolustamaan itseään.

Kun talvisodan kuvitellaan olleen vain Stalinin pahuuden ja venäläisen imperialismin ilmentymä, saattaa olla mahdotonta ymmärtää että talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa Stalin hyvin selväsanaisesti vaati Suomen parantamaan puolustuskykyään. Kun lähetystösihteeri Jartsev teki maaliskuussa 1939 viimeisen "takaoven" neuvotteluyrityksensä Suomen hallitukselle, Neuvostoliitto vaati Suomea antamaan takuut siitä, että Suomi puolustautuisi Saksaa vastaan. Stalin vaati lisäksi, että Suomen armeija hankkisi välittömästi modernia sotakalustoa ja linnoittaisi sekä Suursaaren että Ahvenanmaan.

Uuspatrioottisen pyhän historian näkökulmasta Stalinin vaatimukset ovat käsittämättömiä. Pyhä historia katsoo, että Stalinin tavoite oli aina vain Suomen liittäminen neuvostokansojen onnelliseen perheeseen, ja kaikki puheet Leningradin turvallisuudesta olivat pelkkää huijausta. Todellisuudessa asia oli pikemminkin päinvastoin: Kremlin näkökulmasta Suomen kyvyttömyys puolustaa omaa aluettaan teki erittäin todennäköiseksi että Hitlerin Saksa tekisi kauttakulkuhyökkäyksen Suomen kautta Pietariin. Neuvostoliitossa epäiltiin talvisodan alla että Suomi piti tarkoituksella aluettaan sotilaallisena tyhjiönä osana jonkinlaista salaista yhteisymmärrystä Saksan kanssa. Suomi taas kieltäytyi antamasta Neuvostoliitolle minkäänlaisia takuita Saksaa vastaan puolustautumisesta eikä suostunut vahvistamaan sodan ajan armeijaansa. 20- ja 30-luvulla Suomi oli avoimesti tehnyt erilaista yhteistyötä Neuvostoliiton vihollismaiden - Saksan, Puolan ja länsivaltojen - kanssa, mutta ei ollut saanut järjestettyä minkäänlaisia konkreettisia turvatakuita. Samanaikaisesti puolustuskyvyn oli annettu jatkuvasti rapautua. Tämä yhdistelmä sai Neuvostoliiton epäilemään että Suomen näennäinen sotilaallinen haavoittuvaisuus oli juoni, jonka takana oli aikomus tehdä jonkinlainen hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen aluetta hyväksikäyttäen. Kun Suomi kieltäytyi torjumasta näitä epäilyksiä vahvistamalla maanpuolustustaan, Kremlissä arvioitiin että kansainvälisen imperialismin juonet voitaisiin kaikkein helpoiten ennaltaehkäistä valloittamalla Suomi. Puolustuskykyähän Suomella ei katsottu olevan.

Vuonna 1939 Suomen heikko puolustuskyky ja näennäinen mutta epäuskottava puolueettomuus aiheuttivat luottamuspulan Neuvostoliiton kanssa joka kriisiytti maiden väliset suhteet. Neuvostoliitto halusi eliminoida pohjoisella sivustallaan olevan sotilaallisen tyhjiön, ja kun suomalaiset eivät suostuneet tekemään sitä itse, tehtävä annettiin puna-armeijalle. Päätös lähteä sotaan on viime kädessä syntynyt nimenomaan Neuvostoliiton arviosta Suomen sotilaallisesta heikkoudesta. Suomen odotettiin yleisesti tuhoutuvan; länsimaiset tarkkailijat olivat tässä yleisesti samalla kannalla puna-armeijan johdon kanssa. Jos Stalin olisi tiennyt että puna-armeijan ensimmäinen hyökkäys jumiutuu Karjalan kannakselle ja länsivallat ryhtyvät suunnittelemaan avustusretkikuntaa ja hyökkäystä Neuvostoliittoon, on miltei mahdotonta kuvitella että hän olisi aloittanut talvisotaa. Kun Suomen puolustuksen arvioitiin luhistuvan muutamassa viikossa, hyökkäys näyttäytyi kannattavana operaationa.

Tähän kätkeytyy opetus jonka toivoisin kaikkien suomalaisten äänestäjien ymmärtävän. Niin kauan kuin maailma koostuu keskenään kilpailevista valtioista ja sotilaallinen voimankäyttö on politiikan ultima ratio, heikko maanpuolustus tekee sodasta todennäköisempää. Mitä heikompi Suomen maanpuolustus on, sitä kannattavammaksi muuttuu sotilallinen painostus tai jopa voimankäyttö. Suomi ei kykene perustamaan sellaista sodan ajan armeijaa joka voisi todella uhata Venäjän turvallisuutta. Sitävastoin jos Suomen maanpuolustus on äärimmäisen heikko, Venäjä voi uhata Suomea sotilaallisilla toimilla ja jopa toteuttaa niitä hyvin matalalla riskillä. Suomen vasemmistossa ajettiin 60- ja 70-luvuilla yksipuolista aseidenriisuntaa; nyt kun sen sukupolven poliitikot ovat 90- ja 2000-luvuilla päässeet johtamaan maata, ovat he toteuttaneet Suomen aseistariisunnan. Sen tuloksena Suomi on nyt sotilaallisesti haavoittuvaisempi kuin koskaan historiassaan. Si vis pacem, para bellum, sano; sotilaallisen maanpuolustuksen tarkoitus on nimenomaan estää sota. Uskottava puolustus tekee erittäin epätodennäköiseksi että Suomi joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Nykyisen kaltainen paperiarmeija nimenomaan tekee paljon todennäköisemmäksi että Suomea kohtaan käytetään sotilaallista voimaa.

Valitettavasti Suomen äänestäjäkunnasta aivan liian suuri osa elää ihmeellisen auvoisassa, naiivissa maailmassa. Tästä naivismista on kaksi eri versiota. Toiset uskovat järjenvastaisesti Suomen kuitenkin pystyvän kaikissa olosuhteissa puolustamaan itseään; samat ihmiset saattavat kirota puolustusvoimien leikkaukset alimpaan maanrakoon ja olla kauhuissaan siitä kuinka Suomen puolustuskyky tuhoutuu, mutta silti uskoa Suomen itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen. En osaa sanoa paljonko tällaisessa ajttelussa on taustalla suoranainen rasismi. Suomen uuspatrioottisessa historiassa suomalaiset kuvataan eräänlaisiksi synnynnäisiksi korpisotureiksi jotka ovat suorastaan rodullisesti parempia sotilaita kuin venäläiset tai muut ulkomaalaiset. Puolustusvoimien tolkuttoman naiivilla propagandalla on näiden käsitysten syntymisessä oma roolinsa; useimmat armeijan käyneet kuvittelevat Suomeen hyökkäävän epäpätevän suurvalta-armeijan, joka ei osaa taistella Suomen maastossa eikä muutenkaan ilmeisesti ole mitenkään varautunut aloittamaansa sotaan. Maastoltaanhan Suomi kuuluu Pohjois-Euroopan havumetsävyöhykkeeseen, mutta ilmeisesti sen kuvitellaan päättyvän nykyiseen itärajaan. Tällaisen sotilaallisen naivismin kautta kuvitellaan yleisesti että mikä tahansa suomalainen asevelvollisarmeija kykenee puolustamaan Suomea missä tahansa olosuhteissa.

Toinen vaihtoehto on naiivi internationalismi. Eihän Venäjä voi hyökätä Suomeen, sanotaan. Muut maailman valtiot reagoisivat välittömästi sellaiseen, YK puuttuisi asiaan, ja muutenkin sota ei ylipäänsä enää ole mahdollista. Historiaa tuntevat tunnistavat tämän ajattelutavan; täsmälleen samalla tavalla argumentoitiin 1920- ja 30-luvuilla. Maailmantilanne ei onneksi ole kovin samanlainen, mutta ihmisen kyky nähdä kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen ei ole olennaisesti parantunut. Samanaikaisesti kun Suomessa on 2000-luvulla vakuuteltu että on täysin mahdotonta että Venäjä hyökkäisi Suomeen, on Venäjä sotinut Georgiassa ja Tsetseniassa sekä tehnyt verkkohyökkäyksiä ja käyttänyt muita painostuskeinoja Viroa kohtaan.

En väitä, että Venäjä aikoisi hyökätä Suomeen, nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Väitän että emme voi tietää mitä Venäjä aikoo, ja oma turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme vaikuttaa olennaisesti siihen millä tavoin Venäjä suhtautuu meihin ja pyrkii vaikuttamaan maahamme. Viro on varmistanut oman sotilaallisen maanpuolustuksensa liittymällä sotilasliitto Natoon. Toki pronssisoturikiistan aikoihin Venäjä teki Viroa vastaan verkkohyökkäyksen, mutta siihenkin reagoitiin Naton taholta perustamalla kybersotaesikunta. Sitävastoin Georgia, joka ei ollut Nato-jäsen, sai kokea ihan vanhanaikaisen sodan panssarivaunuineen ja pommikoneineen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on taata kansalaistensa turvallisuus. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on harjoitettava sellaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, jonka pyrkimyksenä on varmistaa että Suomi ei joudu sotaan, joko suoraan sotatoimien kohteeksi tai muiden osapuolten sotatoimialueeksi. Olen toisaalla esittänyt että mielestäni tämä tavoite voidaan saavuttaa vain liittymällä Natoon. On toki muitakin vaihtoehtoja. Henkilökohtaisesti en usko että Suomella on varaa perustaa todella uskottavaa itsenäistä puolustusta, mutta jos puolustusbudjetti moninkertaistettaisiin nykyisestä saattaisi se olla mahdollista. Toki Suomi voisi reagoida Venäjän uhkaan myös liittoutumalla Venäjän kanssa. Siitä vain lankeaisi maksettavaksi kova poliittinen hinta. Suomi oli Neuvostoliiton de facto liittolainen kylmässä sodassa, ja suomettumisen arvet näkyvät Suomessa tänäkin päivänä. Suomettuminen Putinin Venäjän alusmaaksi ei kuulosta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Nykyinen linjattomuus, yhdistelmä turvallisuuspoliittista tuuliajoa ja maanpuolustuksen täydellistä alasajoa, on pahin mahdollinen vaihtoehto.

On selvää että kylmän sodan loputtua oli aiheellista tarkastaa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Todellisuudessa näin ei lainkaan tehty; läpi 1990- ja 2000-lukujen Suomi ylläpiti kylmän sodan puolustusvoimiensa muodollista rakennetta, mutta antoi todellisen puolustuskyvyn jatkuvasti laskea. Suomessa käytävää turvallisuuspoliittista keskustelua rajaa olennaisesti se, että turvallisuuspolitiikkaa käytetään ensisijaisesti välineenä poliittisessa pelissä. Toisaalta asevelvollisuus on pyhitetty suomalaisen kansalaisuskonnon sakramentiksi, joka takaa Suomen turvallisuuden ja miehuullisuuden, ja toisaalta Nato on demonisoitu suurpääoman käsikassaraksi. Kumpikin aihe on niin poliittisesti räjähdysherkkä että järkevä poliitikko ei uskalla tarkastella niitä turvallisuuspoliittisesti. Tämä on tehnyt todellisesta puolustusrevisiosta poliittisesti mahdottoman; sen sijaan kylmän sodan asevelvollisuuden ja itsenäisen puolustuksen järjestelmää on muodollisesti ylläpidettävä, koska sen kyseenalaistaminen olisi poliittinen itsemurha. Nykyisen järjestelmän puutteellisuuden myöntäminen olisi maanpetoksellista, ja pyrkimys tehokkaampaan maanpuolustukseen on Nato-militarismia. Samanaikaisesti säästöpaineet ajavat leikkaamaan puolustusbudjettia, joka tuhoaa todellisen puolustuskyvyn.

Parhaimmillaankin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa vain ryöstöviljellään populististen kannanottojen raaka-aineeksi. Suomessa riehunut keskustelu Ottawan maamiinasopimuksesta oli naurettava; kun samanaikaisesti Suomen puolustusvoimien taistelukyky on tuhoutumassa, maamiinoista riitely on Titanicin kansituolien järjestelyä. Suomen nykyisiä puolustusvoimia eivät maamiinat pelasta, eikä helikopterihankinnan rahoilla palauteta maavoimien taistelukykyä vaikka se olisi käytetty mihin. Viimeisin esimerkki täydellisestä puolustuspoliittisesta idiotismista on pyrkimys muuttaa keskustelu varuskuntien lakkauttamisesta kielipolitiikaksi. Muutaman varuskunnan lakkauttaminen tai joukko-osaston yhdistäminen on kokonaismaanpuolustuksen kannalta itsessäänkin pelkkä detalji, mutta Dragsvikistä riitely on jo täysin absurdia. Kielipolitiikka onkin vain kätevä tapa välttyä ottamasta kantaa maanpuolustuksen kokonaistilanteeseen.

Tämä jatkuva päivänpolittinen typeryys on saanut aikaiseksi sen, että Suomi ylläpitää yhä valtavan kallista ja ihmisoikeuksia loukkaavaa "yleistä" asevelvollisuutta, mutta se ei tuota taistelukykyisiä asevoimia. Erään arvion mukaan uusimmat leikkaukset iskevät kovaa nimenomaan reserviläisten kertausharjoituksiin, joita on muutenkin vähennetty käytännössä jatkuvasti 90-luvulta asti. On täysin päätöntä kouluttaa kymmeniä tuhansia ihmisiä reserviin jossa heitä ei sijoiteta eikä kertausharjoiteta, mutta kun asevelvollisuuden todellisia kustannuksia ei suostuta myöntämään, järjestelmän voidaan väittää olevan "kustannustehokas". Toki mikä tahansa työvoimaintensiivinen projekti näyttäytyy kustannustehokkaana jos työvoiman hintaa ei tarvitse laskea.

Suomen tulisi tehdä selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus ja toteuttaa sen vaatimaa puolustuspolitiikkaa. Jos Suomen halutaan olevan liittoutumaton, vaatii se uskottavan itsenäisen puolustuksen rakentamista. Toisaalta Suomi voisi saavuttaa huomattavia säästöjä ja paljon paremman turvallisuuspoliittisen aseman liittoutumalla, mutta sekin vaatisi puolustusvoimien nykyisen alennustilan korjaamista. Puolustuspolitiikassa pitäisi uskaltaa kysyä onko mitenkään tarkoituksenmukaista ylläpitää nykyistä asevelvollisuutta. Tämän kirjoittajan puolesta voitaisiin vaikka päättää että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on yksipuolinen aseistariisunta ja Suomen demilitarisointi. Se olisi sentään päätös, ja saattaisi olla jopa parempi ratkaisu kuin nykyinen malli jossa teeskennellään yhtä ja tehdään samanaikaisesti täysin toista. Tällaisen keskustelun käyminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta, koska liittoutumattomuuteen ja asevelvollisuuteen on ladattu niin vahvat ja täysin irrationaaliset tunnesisällöt. Asevelvollisuus, liittoutumattomuus ja Nato-jäsenyys ovat välineitä, ei itseisarvoja. Suomen tulisi tehdä selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus ja sen jälkeen valita välineet joilla se parhaiten toteutetaan.

Turha toivo.