Uuskonservatiivisuuden nousu ja turhuus

Toinen tämän blogivuoden pääteemoista tulee näköjään olemaan jäsentämättömät valtio-opilliset avautumiset. Tässä yksi jonka kirjoittelin jo viime vuonna mutta en tullut silloin julkaisseeksi.

**

Suomen poliittisen maailman näkyvin suuntaus on tällä hetkellä uuskonservatiivisuus. Se on johtanut jo niinkin kummalliseen tapahtumaan että tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen poliittisessa historiassa eduskuntavaalien teemana oli ainakin jossakin määrin arvoliberalismi vastaan arvokonservatismi. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin keskellä vakavaa talouskriisiä kansaa liikuttavat poliittiset kysymykset ovat maahanmuutto ja homoavioliitot.

Jossakin määrin tässä täytyy olla kysymys eskapismista. Talouspoliittiset ongelmat ovat toisaalta niin laajoja ja vakavia, että niiden käsitteleminen olisi masentavaa. Toisaalta Suomen Pisa-menestyvä koulujärjestelmä ei anna "tavalliselle" äänestäjälle käytännössä mitään käsitteellisiä työkaluja tai teoreettista taustaa josta edes ymmärtää valtiontaloutta tai sen kriisejä. Talouspolitiikasta olisi siis vaikea saada missään olosuhteissa vahvaa vaaliteemaa.

Arvokysymysten nousun takana on kuitenkin ensisijaisesti poliittinen virtaus joka Suomessa alkaa jo 1990-luvulla, eli uuskonservatiivisuus. Katsausta 90-luvun politiikkaan on mahdotonta tehdä mainitsematta Francis Fukuyamaa ja hänen teesiään "historian lopusta", joten hoidetaan se pois alta samantien: Fukuyama näki 90-luvulla että historian suuri konflikti oli ratkennut liberaalidemokratian ja vapaan markinatalouden hyväksi, joten historia oli ohi. Hyvin pian osoittautui että Fukuyaman käsitys historiasta oli tavattoman kapea, ja niinhän siinä kävi että historia, myös poliittinen historia, jatkuu vieläkin.

Sivumennen sanoen, Fukuyaman teesi olisi syytä muistaa siksikin, että Samuel Huntingtonin nykyään suorastaan pahamaineinen teos The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order on kirjoitettu hyvin pitkälti tätä Fukuyaman artikuloimaa omahyväistä konsensusta vastaan. Tietyissä piireissä on jo kauan ollut muotia tuomita Huntingtonin teos jonkinlaisena pseudorasistisena apokalyptiikkana, joka kertoo ennen kaikkea siitä että tuomitsijat eivät ole vaivautuneet lukemaan koko teosta lainkaan, tai ainakaan sijoittamaan sitä asiayhteyteen jossa se on kirjoitettu. Tämä on erityisen typerää siksi, että 2000-luku näyttää paljon enemmän Huntingtonin kuin Fukuyaman visiolta, jolla tarkoitan siis sitä näkemystä jonka Huntington tosiasiassa tuossa teoksessa esittää eikä sen vulgarisoitua olkinukkeversiota.

Eräänlainen fukuyamalainen omahyväisyys kuitenkin energisoi poliittista oikeistoa, koska olihan itäblokin romahdus todistanut heidän olleen "oikeassa". Samalla se myös vei pohjan Euroopan vasemmistopuolueilta, jotka ovat esimerkiksi Suomessa vieläkin etsimässä paikkaansa poliittisessa kentässä. Tässä on yksi olennainen näkökulma viime eduskuntavaalien vastakkainasetteluun: sellainen nuorten poliittinen protestiliikehdintä, joka kanavoitui vielä kylmän sodan aikana lähes kokonaisuudessaan vasemmistopuolueisiin, ilmaisee nykyään itseään ensisijaisesti vihreän liikkeen kautta. Vihreät ovat sekä arvoliberaaleja että vasemmistolaisia, mutta selkeämmin arvoliberaaleja kuin perinteiset vasemmistopuolueet.

Puhtaan vastakkainasettelun logiikan kautta voisi siis väittää, että siinä missä vihaisen nuoren konservatiivimiehen "luonnollinen vihollinen" oli ennen vasemmisto, nykyään se on vihreä liike.

Laajempaa kontekstia uuskonservatiivisuuden nousulle antaa maailman muuttuminen. Neuvostoliiton romahdus vapautti suomalaisen poliittisen keskustelun, joka näkyi suoraan sellaisen vulgaarin hurraa-isänmaallisuuden nousuna jota on suomalaisessa kirjallisuudessa kutsuttu uuspatriotismiksi. Se on näkynyt muun muassa erillissotateesin rehabilitaationa, sotaveteraanien sankarikulttina ja yleensäkin koko Suomen toisen maailmansodan yliampuvana glorifiointina. Uuspatriotismi on jossakin määrin alkanut vastaliikkeenä suomettumisen ajan vaikenemiselle ja historian vääristelylle, mutta se on jo mennyt monella tavalla niin pitkälle yli että ei olisi liioiteltua puhua uuspatrioottisesta historiarevisiosta, joka on jo suoraan verrannollinen taistolaisten aikoinaan yrittämään. Tästä kirjoitin aiemmin laajemman tekstin.

Uuskonservatiivisuuden juuret ovat siis yhdistelmässä vasemmiston hajaannusta, uuspatriotismia ja kylmän sodan voitonriemua. Samanaikaisesti kuitenkin suomalainen yhteiskunta on kehittynyt hyvinkin nopeasti täysin päinvastaiseen suuntaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden selkeimpiä sosiaalihistoriallisia trendejä on ollut kaikenlaisen suvaitsevuuden ja monimuotoisuuden kasvu. Samalla kuin muuttoliikkeet ovat muuttaneet Suomen väestöä monimuotoisemmaksi, sukupuolinen ja seksuaalinen tasa-arvo on kehittynyt ja yleiset asenteet ovat muuttuneet suvaitsevampaan suuntaan. Esimerkiksi asevelvollisuuden suosio on kaikesta uuspatriotismin henkseleidenpaukuttelusta huolimatta melkolailla tasaisessa laskussa, ja sivaritkin ovat lähes kokonaan menettäneet yhteiskunnallisen paaria-asemansa.

Uuskonservatiivisuuden nousu johtuu ensisijaisesti tästä konfliktista. Elinvoimainen ja voimansa tunnossa oleva liike näkee, että ympäröivä yhteiskunta muuttuu aivan erilaiseksi kuin sen ikään kuin pitäisi. Tässä mielessä suomalainen uuskonservatiivisuus on tyypillinen "backlash"-liike; sen edustajat ovat huomanneet, että merkittävä osa yhteiskunnasta ei enää jaakaan heidän itsestäänselvyyksinä pitämiään arvoja.

Lyhyesti sanottuna uuskonservatiivisuus on siis vastaliike suomalaisen yhteiskunnan liberalisoitumiselle ja monimuotoisuuden sekä suvaitsevaisuuden kasvulle.

**

Poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja tulevaisuuskuvan. Vihollinen on se taho, jota vastaan liikkeen on taisteltava, jotta sen visioima tulevaisuus voi toteutua. Jokainen poliittinen liike siis ainakin jossakin määrin jäsentää sekä poliittisen sfäärin ympärillään että aikakäsityksen. Useimmilla poliittisilla liikkeillä on kaksijakoinen tulevaisuuskäsitys: toisaalta negatiivinen tulevaisuus, eli mitä tapahtuu jos liikkeen ohjelma ei toteudu, ja positiivinen tulevaisuus johon pyritään.

Konservatiiviset poliittiset liikkeet jäsentävät aikaa hieman eri tavalla. Konservatiiville tulevaisuus on yleensä yksinomaan negatiivinen, ja sen vastapooliksi rakennetaan positiivinen menneisyys. Tämä menneisyys on aina myyttinen rakennelma, koska se koodataan edustamaan kaikkea sitä, jonka konservatiivit näkevät hyvänä. Mielenkiintoista kyllä, aikakäsitysten osalta ympäristöliikkeen tietyt ilmenemismuodot ovat tavallaan pseudokonservatiivisia. Konservatiiviset liikkeet näkevät yleensä kaiken poliittisen kehityksen negatiivisena, koska valtio on muka ollut menneisyydessä täydellinen ja on rapautumassa kohti väistämätöntä tuhoa, jota konservatiivit yrittävät estää. Näkemys muistuttaa kristillistä apokalyptiikkaa ja sen Euroopassa suosituinta ilmenemismuotoa, marxilaista historiakäsitystä.

Uuskonservativismi perustuu juuri tällaiseen ajan konstruktioon. Positiiviseksi menneisyydeksi rakennetaan täysin myyttinen kuva etnisesti puhtaasta, yhtenäiskulttuurisesta ja isänmaallisesta Suomesta. Aikoinaan suomalaisten konservatiivien myyttinen menneisyys oli mytologisoitu 1930-luku, jolloin Suomi oli muka agraarinen onnela. Uuskonservativismin myyttinen menneisyys on vaikeampi sijoittaa, koska Suomi ei todellisuudessa koskaan ole ollut eristyksissä elänyt monokulttuuri. Siinä mielessä uuskonservativismin "positiivinen menneisyys" on täydellinen fiktio.

Negatiivinen tulevaisuus on uuskonservativismille monikulttuurinen Suomi, jossa suomalainen kulttuuri on tuhoutunut. Uuskonservativismin keskeisin poliittinen voima on käsitys siitä, että nykyinen poliittinen kehitys johtaa tulevaisuuteen, jossa suomalaisuuden olennaisimmat arvot ovat vähintään kompromettoituneet elleivät kokonaan tuhoutuneet. Kristilliskonservatiivit näkevät selkeimpinä uhkina maallistumisen ja seksuaalisen tasavertaisuuden, kun taas "maahanmuuttokriitikoille" uhkana on nimenomaan maahanmuutto ja islamisaatio. Molemmat ryhmät ovat tietyssä mielessä päällekkäisiä, koska ne jakavat saman viholliskuvan. Suomalaisuuden tuho, ilmeni se sitten ukkoina ulisemassa tolppien nokissa, erään toisen kansanedustajan visiona siitä, kuinka kaikki suomalaiset ryhtyvät homostelemaan tai häiriintyneinä sisällissotafantasioina, on aina väistämätön seuraus konservatiivien vihollisten sokeudesta.

Uuskonservatiivien viholliset ovat ensisijaisesti arvoliberaalit, joiden he kuvittelevat ajavan tätä suomalaisuuden tuhoa. Tähän laajaan viholliskuvaan on oikeastaan shanghaijattu mukaan kaikki poliittiset tahot, jotka herättävät konservatiiveissa suuttumusta. Yleensä konservatiivien välittömänä vihollisena näyttäytyvät arvoliberaaleiksi viime vaaleihin julistautuneet vihreät sekä feministit, mutta vihollisiksi lasketaan myös jossakin määrin ympäristönsuojelu, vasemmisto ja jopa lähes koko olemassaoleva puoluekenttä. Tästä kokonaisuudesta käytetään erilaisia uuskonservatiivisen liikkeen sisällä keksittyjä nimiä, kuten "suvaitsevaisto" tai "monikultturismi". Näiden termien tarkempi määrittely on liikkeenkin sisällä käytännössä mahdotonta, koska niiden alle on sullottava niin valtava määrä poliittisia toimijoita.

Koska "suvaitsevaiston" määrittävä tekijä on todellisuudessa vain se, että se suututtaa konservatiiveja, uuskonservatiivin on mahdollista nähdä yhteiskunnallisena vihollisenaan monoliittinen taho, joka edistää uskoa ilmastonmuutokseen, monikulttuurisuuteen ja seksuaaliseen tasavertaisuuteen. Tämä johtaa pahimmilaan salaliittoteorioiden syntymiseen. Muistamme erään "maahanmuuttokriittisen" poliitikon, joka väitti punavihreiden naisten hallitsevan Suomen poliittista elämää ja toivoi näiden tulevan raiskatuiksi.

Uuskonservatiivinen liike elää sikäli paradoksissa, että konservatiiveina he kuvittelevat omien arvojensa olevan yleisesti jaettuja "perusarvoja", mutta julkisessa keskustelussa he huomaavat jäävänsä vähemmistöksi. Ennen kaikkea he näkevät yhteiskunnan muuttuvan juuri päinvastaiseen suuntaan kuin he haluaisivat. Tämä johtaa salaliittoteorioihin monoliittisestä puna-viher-feministisestä illuminatista joka viekkaudella ja vääryydellä ajaa yhteiskuntaa tuhoon. Tosiasiassa tämä salaliitto on yleinen mielipide, joka on muuttunut selvästi liberaalimpaan suuntaan.

Salaliittoteorialla voidaan samalla kätevästi selittää se, miksi uuskonservatiivisuuden eksplisiittisen poliittisiin ilmenemismuotoihin suhtaudutaan esimerkiksi mediassa niin negatiivisesti. Vihollinen hallitsee mediaa! Rapakon takana on popularisoitu käsite "liberal media", ja Suomessakin uuskonservatiivit selittävät usein omaa huonoa julkisuuskuvaansa nimenomaan median puolueellisuudella ja suoranaisella salaliitolla heitä vastaan. Tämä on tietenkin poliittisesti hyödyllistä: vahva "me vastaan ne" -asetelma luo poliittista koheesiota, ja kuvitelma suuresta mediasalaliitosta antaa uuskonservatiivien nähdä itsensä pahan median viattomina uhreina. Juuri tästä johtuu se näennäinen ristiriitaisuus että arvokonservatiivit väittävät ajavansa sananvapautta. Todellisuudessa heidän määritelmänsä sananvapaudesta on ratkaisevasti erilainen kuin muiden; kuten esimerkiksi kristilliskonservatiivien kannanotoista "homokeskusteluun" tai maahanmuuttokriitikoiden toiminnasta selvästi näkyy, heille sananvapaus ei tarkoita vapautta ilmaista itseään vaan vapautta muiden kritiikistä. Uuskonservatiivinen sananvapaus on aina yksipuolista.

Uuskonservatiivit näkevät itsensä suomalaisuuden puolustajina tulevaisuutta vastaan. Tästä näkökulmasta kumpuaa heidän vakaumuksellinen käsityksensä siitä, että kaikki arvoliberaalit tai muut "suvaitsevaiset" joko eivät ymmärrä, että heidän politiikkansa johtaa suomalaisuuden tuhoon, tai aktiivisesti pyrkivät tuhoamaan Suomen. Kaikki poliittiset liikkeet kärsivät jossakin määrin siitä illuusiosta, että vain he näkevät maailman rationaalisesti, mutta uuskonservatiivit ovat rakentaneet itselleen kokonaisen rinnakkaistodellisuuden, josta käsin he arvioivat kaikkien muiden mielipiteitä.

Tyypilliset uuskonservatiiviset kannanotot syyttävät "suvaitsevaistoa" vähintään tietämättömyydestä tai pahimmillaan totuuden tarkoituksellisesta vääristämisestä, koska he ovat määritelleet omat mielipiteensä objektiiviseksi totuudeksi. Uuskonservatiivisesta näkökulmasta esimerkiksi islaminuskon suvaitseminen Suomessa ei ole ihmisoikeus- tai uskonnonvapauskysymys vaan osa suurta kulttuurien taistelua aasialaisen islamismin ja länsimaisuuden välillä. Jos joku ei näe asiaa näin, se automaattisesti leimaa hänet "monikultturistiksi", joka ei suostu näkemään totuutta.

Juuri sen salaliittomainen luonne tekee uuskonservatiivisuudesta kykenemättömän minkäänlaiseen rakentavaan keskusteluun muiden poliittisten suuntausten kanssa. Uuskonservativismi keskittyy hyökkäämään kuvittelemaansa salaliittoa vastaan, joka ylipäänsä tekee konsensuspolitiikasta lähes mahdotonta, koska uuskonservatiivit kuvittelevat omaavansa monopolin totuuteen ja rehellisyyteen. Siinä missä he fantasioissaan havaitsevat todellisuuden sellaisena kuin se on, muut ovat joko suuren suvaitsevaisuuden salaliiton pauloissa tai tarkoituksella vääristävät todellisuutta omien pahanilkisten tarkoitusperiensä eteen.

**

Uuskonservatiivinen liike on laajempi kuin homoavioliittoja vastustavat kristilliskonservatiivit tai islamofobiset "maahanmuutokriitikot", koska sen pohjalla on viime kädessä affekti, eli konservatiivinen suuttumus. Uuskonservatiivista liikettä määrittävä tekijä on nimenomaan sen tapa kuvitella monoliittinen "suvaitsevaisto", johon luetaan kaikki kutakin konservatiivia suututtavat poliittiset toimijat. Tässä mielessä "ilmastoskeptisyys" on nähtävä myös uuskonservatiivisena liikkeenä; toisaalta se jakaa uuskonservatiivisuuden salaliittoteoriamaisuuden, ja ilmastoskeptisyys on vahvasti yliedustettuna esimerkiksi maahanmuuttokriitikoiden piirissä.

Yksi selkeimpiä uuskonservatiivisuuden yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin antifeminismi. Käytännössä kaikki muut kysymykset jakavat uuskonservatiivista liikettä; sen sisältä lienee mahdotonta löytää minkäänlaista konsensusta asevelvollisuudesta, talouspolitiikasta, tai edes maahanmuutosta tai islamista. Vahvimmat yhdistävät tekijät eivät ole niinkään täsmälliset poliittiset mielipiteet kuin poliittiset affektit, eli suoranainen viha arvoliberalismia ja etenkin feminismiä kohtaan. Tässä mielessä antifeministinen miesliike on myös osa laajempaa uuskonservatiivisuuden nousua, koska se jakaa muun uuskonservativismin käsityksen monoliittisesta feministisestä salaliitosta joka estää sen kannanottoja saamasta julkisuutta.

Tämä vain vahvistaa käsitystä siitä, että uuskonservativismi on nähtävä nimenomaan "backlash"-vastaliikkeenä suomalaisen yhteiskunnan liberalisoitumista vastaan. Kuten klassiset konservatiiviset liikkeet, uuskonservativismi haluaisi kääntää kelloa taaksepäin myyttiseen menneisyyteen.

Juuri tässä piilee sekä uuskonservativismin poliittinen voima että sen lopullinen turhuus. Yhteiskunnallisen kehityksen kellon kääntäminen taaksepäin epäliberaalimpaan suuntaan on kerta toisensa jälkeen osoittautunut pitkällä tähtäimellä mahdottomaksi. Toisen maailmansodan jälkeinen ihmisoikeuksien ja tasa-arvon nousu länsimaissa on pikkuhiljaa muuttanut yhteiskunnallisia asenteita selkeästi liberaalimpaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan, kumoten vuosisatojen nationalistisen ja vuosituhantisen kristillisen propagandan. Tässä mielessä siis uuskonservativismin raivo sisältää oman tuhonsa, koska laajemmassa sosiaalihistoriallisessa perspektiivissä se on hedelmätöntä tutkainta vastaan potkimista.

Uuskonservatiivisuuden kykenemättömyys löytää todellista kaikupohjaa ajatuksilleen ajaa sen yhä syvemmälle salaliittoteorioihin ja katkeraan vihaan "suvaitsevaistoa" kohtaan, ja sitä kautta entistä kauemmaksi todellisesta poliittisesta vaikutusvallasta. Uuskonservatiivinen apokalyptiikka kärsii samasta perusongelmasta kuin kaikki muukin maailmanlopun ennustaminen: kun maailmanloppua ei näykään, niin seuraajien usko profeettoihinsa rapistuu väkisinkin. Siksi nyt näkyvä uuskonservatiivisuuden jytky ei edusta mitään pysyvämpää suvaitsemattomuuden nousua, vaan tietyssä mielessä vanhentuneen poliittisen ajattelun viimeisiä kuolonkorinoita.

Terve menoa!