Politiikan jakolinjoja

Kirjoittelin viime viikolla siitä kuinka perussuomalaisten nousu on tuonut avoimen rasismin, vihanlietsonnan ja väkivallalla uhkaamisen takaisin Suomen politiikkaan. Kun omasta mielestäni tämä touhu muistuttaa niin vahvasti maailmansotien välisen ajan keskieurooppalaista pimeyttä, josta muuten kannattaa lukea poliittisen historian tenttikirjoihin ainakin aikoinaan kuulunut Mark Mazowerin teos Dark Continent, olen kokenut että siihen on pakko reagoida ennen kuin tapahtuu hirveitä. Euroopassa - ja Suomessa - on marssittu tätä tietä ennenkin. Tässä suunnanmuutoksessa olen joutunut tarkistamaan niin puoluekantaani kun poliittisia mielipiteitäni yleensäkin.

Hieman taustaa. Liityin nuorena poikana vihreisiin, mutta valtakunnanpolitiikan tasolla rauhanliikehörhöily turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa sekä energiapolitiikassa hiersivät pidemmän päälle liikaa ja erosin. Nuoruudessa löysin poliittiseksi ideologiakseni libertarismin, tarkkaan ottaen anarkokapitalismin, jonkin prosessin kautta jota en itseasiassa enää muista. Olen siis ollut yksi niistä "vapaista radikaaleista" joita viime Imagessa ihmeteltiin, joskaan minua ei koskaan ole liberaalimafian tapaamisiin kutsuttu. Pidän itseäni vieläkin libertaarina. Onhan se jonkinlainen sulka hattuun kannattaa ainoaa aatetta jonka seuraajia säännöllisesti haukutaan kehitysvammaisiksi (libertardi, libretardi, eng. libertard). On todella surullista kuinka helposti itseään varmasti oikein suvaitsevaisina ja tasa-arvoisina pitävien ihmisten suusta tipahtaa loukkauksena "vammainen".

Pelkkä libertarismi ei kuitenkaan riitä vastaukseksi päivänpoliitiikan kysymyksiin. Siksi esitänkin ensimmäistä tämän kirjoituksen jakolinjaa: tarvitaan jako pitkän tähtäimen ja lyhyen tähtäimen politiikan välille.

**

Pitkän tähtäimen politiikassa on kysymys siitä minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme tulevaisuudessa elää. Toistaiseksi ihmiskunnan historiassa mikään yhteiskuntamalli ei ole ollut pysyvä, eikä tämä nykyinenkään ole. Yleensä yhteiskuntamallista toiseen on siirrytty enemmän tai vähemmän katastrofaalisesti, tyyppiesimerkkeinä vaikka Rooman imperiumin romahdus ja Ranskan vallankumous meillä Euroopassa. Luhistuneen länsi-Rooman tilalle kasvoi järjestelmä jota ryhdyttiin sittemmin nimittämään feodalismiksi, ja tämä ancien regime tuhoutui vallankumouksissa Pariisista Pietariin. Tilalle saatiin nationalismin aika maailmansotineen ja totaalisine valtioineen jotka ovat pyrkineet kokoajan hallitsemaan suurempaa ja suurempaa osaa kansalaistensa elämästä. Yksi tulkinta maailman talousongelmista ja Euroopan unionin kriisistä on nähdäkseni että valtiot ja julkiset sektorit ovat paisuneet liian suuriksi ja systeemi on ryhtynyt nikottelemaan. Onko näin, en tiedä. Sen tiedän ettei nykymuotoinen yhteiskunta ja valtio ole ikuinen. Meillä olisi nyt kenties ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa mahdollisuus yrittää rauhanomaista ja hallittua siirtymistä uuteen yhteiskuntamalliin. Se vaan kysyisi todella pitkän aikajänteen näkemyksiä siitä minkälaisen tulevaisuuden yhteiskunnan haluamme rakentaa. Kyse on sukupolvia kestävästä projektista, ja mikään tuskin voisi olla kvartaalikapitalismille ja ensi vaaleihin tuijottaville ammattipoliitikoille vieraampaa.

Itse olen anarkokapitalisti nimenomaan pitkällä aikajänteellä. Uskon että meidän tulisi kehittää yhteiskuntaamme määrätietoisesti sellaiseen suuntaan että tulevaisuudessa voisimme voimakkaasti karsia valtion tehtäviä ja lopulta lakkauttaa sen kokonaan. Näkisin että näin syntyvä maailma olisi niin paljon vapaampi ja vauraampi kuin nykyinen että meidän kaikkien olisi siellä paljon parempi ja onnellisempi elää. Nykyisen harvainvallan murtaminen olisi koko ihmiskunnan voitto.

Ja kyllä, tämä on juuri sellaista ajattelua jonka eräät kirjoittajat ovat viime päivinä leimanneet dogmaattiseksi haihatteluksi vailla mitään perusteita. Se on totta, ainakin jos kokonaan sivuuttaa ne tuhannet ja tuhannet sivut akateemista teoriaa ja tutkimusta joita valtiottomasta yhteiskunnasta on tehty. Silloin kritiikkiä tosin harjoitetaan niin älyllisesti epärehellisellä tavalla ettei siihen taida olla mitään syytä tämän kummemmin reagoida. Sinänsä on huvittavaa että libertaareja on nykyään suorastaan muotia rinnastaa taistolaisiin. Käsittääkseni marxilais-leniniläisen ajattelunkin takana oli melko laaja teoreettinen rakennelma. Itse libertaarina en pidä marxilaista politiikkaa toimivana, ei siksi että olisin päättänyt että marxilaiset on ihan tyhmiä ja väärässä, vaan koska tätä teoreettista mallia vastaan on mielestäni esitetty erittäin hyvää kritiikkiä, ja sen käytännön toteutusyritykset puhuvat puolestaan. Pidän silti naurettavana väitettä että edes stalinismi poliittisena ideologiana olisi koostunut perusteettomista dogmeista. Ei niiden perusteiden kanssa tarvitse samaa mieltä olla, mutta niiden olemassaolon kiistäminen on minun kirjoissani valehtelua.

Toisin kuin nämä innokkat pilkkakirveen heiluttajat, minä en väitä tietäväni mitkä näkemykset ihmisen ja yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat a priori vääriä. Väitän tietäväni millaisen tulevaisuuden haluaisin itse nähdä, ja voin perustella melko pitkältikin miksi se olisi mielestäni meille kaikille paras. Voin myös nimetä useita tulevaisuudenvisioita joita pidän dystooppisina. Nähdäkseni olisi myös toivottavaa miettiä tapoja joilla mahdollisia vaihtoehtoisia yhteiskuntamalleja voitaisiin ikään kuin testata, tai tapoja joilla nyky-yhteiskunnassa voitaisiin pyrkiä luomaan joustavuutta joka sallisi erilaisten yhteiskuntamallien rinnakkaiseloa. Vähintään pitäisin järkevänä että eri tulevaisuudennäkymistä ja -näkemyksistä pyrittäisiin keskustelemaan, ja luonteeltani naiivina ihmisenä uskoisin sen jopa olevan mahdollista. Minkälaisen sinä toivoisit maailman olevan sadan vuoden kuluttua?

**

Sitten tulemmekin lyhyen tähtäimen politiikkaan. Vaikka jättäisimme idioottimaisen mölyämisen libertaareista palokuntia vihaavina fanaatikkoina omaan arvoonsa - ja jätämme - niin itse katson että libertarismi on nimenomaan pitkän aikajänteen aate. Vapauteen ei voida siirtyä yhdessä yössä. Jos valtio romutettaisiin tai edes karsittaisiin minarkiaksi tänään, olisi tuloksena vähintään Venäjän vallankumoukseen verrattava inhimillinen katastrofi. Jos kaikkiin päivänpoliittisiin kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi vain ja ainoastaan valtion roolin pienentämistä ja jokikistä interventiota, vaikutuksista viis, pidetään aina vastustettavana pahana, ollaan toden teolla tekemisissä järjettömän dogmaattisuuden kanssa.

Minulle libertarismi on aate jonka tavoitteena on luoda parempi maailma koko ihmiskunnalle. Joustamaton libertaari dogmatismi ei tämän päivän maailmassa sellaista tavoitetta edistä. Valitettavasti osalle libertaareista tämä on yhdentekevää. Suurin osa läntisen maailman libertaareista on hyvin toimeentulevista perheistä lähtöisin olevia valkoisia heteromiehiä, ja monikaan heistä ei pysty näkemään oman etuoikeutetun yhteiskunnallisen asemansa ohi vaan jopa suoraan kannattaa rasismia ja esimerkiksi välitöntä sosiaaliturvan karsimista, välittämättä lainkaan mikä todellinen vaikutus sillä lyhyellä tähtäimellä olisi yhteiskunnan huono-osaisempiin tai vähemmistöihin. Olen kohdannut itseään libertaareiksi tituleeraavia ihmisiä jotka kannattavat suoranaista sosiaalidarwinismia ja fasismia, ja käsittämättömiä ajatusrakennelmia joissa kansallismieliset rasistit on esitetty klassisina liberaaleina. Sinänsä tämä ei ole mitenkään yllättävää; kaikkein kovimmat konservatiivitkin ovat liberaaleja omista oikeuksistaan. Niinhän publikaanitkin tekevät, sano. Itse en tällaisten köyhänpotkijalibertaarien kanssa tahdo olla missään tekemisissä.

Päivänpolitiikan haasteisiin, niin nyky-yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseen kuin tulevien ongelmien ratkaisemiseenkin, tarvitaan kauniin ideologian lisäksi aimo annos pragmatismia. Ei kuitenkaan saa unohtaa että politiikka perustuu aina viime kädessä arvoihin. Seurasin sosiaalisessa mediassa sivusta keskustelua jossa muutama kuntavaaliehdokas kaipasi arvovapaampaa ja rationaalisempaa politiikkaa jossa ei oltaisi niin vahvasti sidosissa epäkäytännöllisiin ideologioihin. Tällaisen puheen takana on pelottava naivismi jossa ei eroteta omia arvoja "rationaalisuudesta", josta on muutenkin muodostunut lähes vertaansa vailla oleva kirosana nykykäytössä. Yritykset häivyttää arvot ja ideologiat näkyvistä, edes päivänpolitiikassa, ovat parhaimmillaan naiiveja ja pahimmillaan todella pelottavia.

**

Nimenomaan arvojen kautta haluaisin muotoilla toisen ideologisen kahtiajaon jota tässä kirjoituksessa pyrin esittämään. Nimittäin päivänpolitiikassa tuntuu muodostuvan selkeä jako perustuen eri puolueiden käsitykseen ihmisarvosta. Toisille poliitikoille ja puolueille kaikille ihmisille kuuluu yhtäläinen ihmisarvo; toisten näkemyksissä kansa jakautuu parempiin ja huonompiin kansalaisiin, eikä niistä huonommista tunnu niin suurta lukua olevan.

Mainitsin jo perussuomalaiset musliminkeittäjineen; etenkin heidän kuntavaalien ääniharavansa on kunnostautunut ihmisarvoasioissa. Perussuomalaisten "maahanmuuttokriitikoiden", joita ei nykysuomen uuskielessä saa sanoa rasisteiksi etteivät he loukkaannu, allekirjoittamassa vaalimanifestissa nimenomaan esitettiin ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisuuden tuomista lakiin, maahanmuuttajien diskriminoimiseksi tietenkin.

Perussuomalaiset jytkyynsä nostaneella rasismilla on kannattajansa myös pääministeripuolue Kokoomuksessa, joka on muutenkin viime aikoina kunnostautunut suorastaan stereotyyppisen naurettavilla eugeniikkaehdotuksilla köyhien eliminoimiseksi. On toki noteerattava että Kokoomusnuoret sentään irtisanoutuivat varapuheenjohtajansa kommenteista, eli kykypuolue ei ole vielä vaipunut perussuomalaiseen selkärangattomuuteen. Vielä pari vuotta sitten pidin Kokoomusta noin yleisesti melko liberaalina puolueena, mutta olen tässäkin asiassa joutunut tarkistamaan käsityksiäni. Kokoomuksen vanhemmat valtiomiehet ovat esimerkiksi taannoisen syrjäytymisen vastaisen setäilykampanjansa tiimoilta kunnostautuneet lähinnä todellisuudesta vieraantumisella, ja Kokoomusnuorten vastenmielinen sovinisti Henri Heikkinen pisti heti paremmaksi järjestönsä nettisivuilla syrjäytymiskampanjaa puolustaessaan tyrmäämällä mm. matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut "paskana", ja toteamalla ettei sairaiden määrä hoitamalla vähene. Hiljaiseksi vetää kykypuolueen touhu. Tuoreessa muistissa myös sosiaali- ja terveysministeriön kokoomuslaisen kansliapäällikön sairas kannanotto transsukupuolisten oikeuksiin, ja näin feministinä on vaikea unohtaa sitäkään kun muuan sittemmin kuulemma Homma-foorumin modeksi ylennetty kokoomusnuori viime vuonna vastusti avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointia.

Kun Kokoomuksen edesottamuksia seuraa, tuntuu harvinaisen selvältä että tämän päivän kokoomuslaisille Suomen kansa jakautuu todellakin kahtia, ja sille vähäisemmälle puoliskolle syrjäytyneineen, maahanmuuttajineen ja sairaineen ei pahemmin kannata mitään hoitoa tai apua järjestää. Se on kuulemma ihan paskaa. Ennemmin lapsinlisät niiltä pois että ymmärtävät olla lisääntymättä, ja mamut hei ulos kans. Vai mitä? Olin aikoinaan pannut positiivisesti merkille sen kun esimerkiksi Alexander Stubb oli kritisoinut suomalaiseen politiikkaan hiipinyttä rasismia, mutta on harvinaisen selvää etteivät Stubbin kannat paljoa paina kun puolueen nuoret toivot ovat päinvastaisilla linjoilla.

Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat nähdäkseni selvästi puolueita joiden ideologiaan ajatus kaikkien ihmisten - tai edes kaikkien suomalaisten - yhteisestä ihmisarvosta ei sovi. Samoin voisi vuosikausia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä demonisoineilta kristillisdemokraateilta kysyä miten he tämän ihmisarvokysymyksen näkevät, heillä kun on niin kova hinku jakaa ihmisten identiteettejä hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin, joista jälkimmäisille ei pidäkään antaa samoja oikeuksia kuin ensimmäisille.

On pelottavaa ajatella että perinteisesti hyvin arvokonservatiivisen Keskustan tuella voisi olla mahdollista muodostaa ensi eduskuntavaalien jälkeen hallitus tämän ideologian pohjalle. Nykykielellä sitä tulisi kaiketi nimittää ihmisarvokriittiseksi.

**

Liberaali ihminen löytää itsensä usein hankalassa välikädessä oikeiston ja vasemmiston välillä. Molemmat ovat noin Nolanin kartalla ajateltuna jomman kumman tai molemman sortin kollektivisteja, ja oikeiston moralismi ja hurraa-patriotismi ovat yhtä vastenmielisiä kuin vasemmiston talouspolitiikka on katastrofaalista. Valitse siinä sitten.

Nykyisessä kärjistyneessä tilanteessa, jossa avoimesti lietsotaan rasismia ja vihaa, valinta muuttuu nähdäkseni helpommaksi. Siinä vaiheessa kun, krhm, ihmisarvokriittisten puolueiden kollektivismi syvenee Kokoomusnuorten sosiaalidarwinismiksi ja perussuomalaisten musliminkeittämiseksi, ei liene kovin vaikea arvioida että talouspolitiikka on merkitykseltään toissijaista perusihmisoikeuksiin nähden. Olen mielummin konkurssissa kuin keskitysleirillä. Ja jos Tampereelle marssineet uusnatsit vaatimuksineen vieraiden ainesten tuhoamisesta eivät ole vain yksittäisiä häiriintyneitä larppaajia vaan tulevaisuuden ennusmerkkejä, niin juurikin siitä voi olla kyse. Kannattaa muistaa että nationalisti edustaa vain sitä osaa kansasta joka ajattelee oikein. Perussuomalaisten ehdokkaat kaipailivat kuntavaaleissakin ihan kantaväestönkin edustajien surmaamista.

Jos politiikka tosiaan näyttäytyy perinteisen oikeisto-vasemmistojaon sijaan valintana sellaisten tahojen välillä, jotka kunnioittavat kaikkien ihmisarvoa ja sellaisten jotka eivät, on valinta minulle liberaalina erittäin helppo. Sen voin ainakin sanoa että Kokoomusnuorten törttöily ja pääpuolueen setäily ovat onnistuneet karsimaan minusta viimeisenkin halun laittaa tikkua ristiin kykypuolueen eteen, ääneni antamisesta puhumattakaan.

**

Toistaiseksi 2010-luku on paiskinut hartiavoimin töitä tehdäkseen minusta vasemmistolaisen. En suostu alistumaan vaan pysyn liberaalina, mutta totuus on että jos minulta kysytään olenko noin yleisesti ottaen mielummin Emilia Kukkalan vai Henri Heikkisen puolella niin eipä tarvitse nanosekuntiakaan miettiä. Äänestin muuten kuntavaaleissa vihreää naista, eli terveisiä vaan niille vaahtosuisille salaliittoteoreetikoille joiden mielestä he hallitsevat Suomen politiikkaa. Hallitsisivatkin; mielummin he kuin te. Jos nimiä mainitaan niin oma ykkösvalintani ihan mihin tahansa asemaan johon hän vain haluta saattaa löytyy täältä.

Olen aiemmin puhunut senkin vaihoehdon puolesta että jättää kokonaan äänestämättä. Tämä tosin oli aikana jolloin tyhjä ääni ei ollut ääni muslimien elävältä keittämisen puolesta, eli se siitäkin filosofiasta. Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Tämä nyt oli henkilökohtainen tilitykseni siitä kuinka ne ovat omiin poliittisiin kantoihini vaikuttaneet. Toivottavasti siitä jäi käteen jotain mietittävää.