Kauanko Suomen puolustus kestäisi?

Pohjolan puolustuksen pitävyydestä on puhetta. Pelin avasi entinen sotilasmahti naapurissamme:

Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson antaa synkän kuvan Ruotsin kyvystä puolustautua sotilaallista hyökkäystä vastaan. Göransson sanoi Svenska Dagbladet -sanomalehdessä, että Ruotsi kykenee puolustautumaan itsenäisesti korkeintaan viikon. Göransonin mukaan viikon kestävä puolustuskyky koskee vain rajoitettua hyökkäystä. Sen jälkeen apua tarvittaisiin muilta mailta.

Viime viikolla saimme samanlaisen arvion Suomen puolustuksesta, joka turvallisuuspolitiikan emeritusprofessori Alpo Juntusen mukaan kestäisi vain tunteja.

Tätä vartenhan me blogistit olemme olemassa, eli kommentoidaan.

**

Aloitetaan viimeksi linkitetyn artikkelin eriävistä mielipiteistä:

Ilta-Sanomien haastattelema Puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkö, ylijohtaja Esa Pulkkinen ei pidä Venäjää turvallisuuspoliittisena uhkana Suomelle. Hänen mielestään on epätodennäköistä, että Venäjän kaltainen suurvalta hyökkäisi pientä valtiota vastaan. Hän myös tyrmää Juntusen arvion Suomen puolustuksen kestävyydestä.

Samoilla linjoilla on myös Puolustusvoimien pääesikunnan tiedotuspäällikkö Eero Karhuvaara. - Melko mustavalkoista ajattelua ja juupas-eipäs-keskustelua. En näe Venäjää minkäänlaisena uhkana Suomen turvallisuudelle. Ja mitä Nato-jäsenyyteen tulee, asia ei edes ole Puolustusvoimien käsissä, vaan kyseessä on täysin poliittinen päätös, Karhuvaara muistuttaa Iltalehdelle.

Joulukuussa julkaistiin uusin valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (pdf, 118 s.). On mielenkiintoista että vaikka selonteossa mainitaan useita kertoja ettei sotilaallisen voimankäytön mahdollisuutta Suomea vastaan voida sulkea pois, ei dokumentista löydy minkäänlaista uhka-arviota siitä kuka Suomea vastaan saattaisi sotilaallista voimaa käyttää. Jos oletamme ettei Suomen merkittävin sotilaallinen uhka ole peräisin avaruudesta tai maan alta, voi jokainen tahollaan katsoa karttaa ja kysyä mikä maa saattaisi Suomea vastaan sotilaallista voimaa käyttää. Itse esittäisin että todennäköisin - tai oikeastaan ainoa - ehdokas on itäinen, poliittisesti epävakaa, naapureidensa kanssa sotiva ja omien alueidensa itsenäisyyspyrkimyksiä väkivaltaisesti vastustava suurvalta. Se entisen salaisen poliisin upseerin hallitsema sekurokratia jossa lavastetaan vaalituloksia, laitetaan punkkareita vankileireille ja hakataan shakkimestareita. Joka on ryhtynyt massiiviseen asevarusteluun, masinoi lastensuojelukohuja ja lähetti hiljattain asevoimiensa komentajan uhkailemaan Suomea. Tiedättekö? Se on se maa, jonka nimeä ei tällaisessa yhteydessä jostain kumman syystä oikein saisi sanoa.

Kun tämä valtio on nähdäkseni ainoa jonka taholta Suomeen kohdistuu edes teoreettista sotilaallisen voimankäytön uhkaa - eikä uusinkaan turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko anna mitään perusteita ajatella toisin - on entistä mystisempää mistä selonteossa mainittu voimankäytön uhka mahtaa ylijohtajan ja tiedotuspäällikön mielestä tulla. Tietenkin virka-asema rajoittaa julkisia lausuntoja, mutta nyt olemme retorisessa tilanteessa jossa Suomeen kohdistuu potentiaalinen sotilaallinen uhka, muttei minkään sellaisen maan toimesta joka voi Suomea kohtaan sotilaallista voimaa käyttää. Tällainen jälkisuomettunut lätinä on naurettavaa.

**

Asiallinen turvallisuuspoliittinen uhka-analyysi perustuu luonteeltaan anarkisen kansainvälisen järjestelmän logiikkaan. Valtioiden välillä vallitsee yhä vahvimman valta, ja oikeissa olosuhteissa valtiot voivat yhä käyttää sotilaallista voimaa etujensa tavoitteluun. Uusimman turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon sanoin:

Venäjä hahmottaa turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa sen oletuksen pohjalta, että Yhdysvallat ja Nato voivat uhata sen etupiiriä ja suurvalta-asemaa.

Venäjä on pyrkinyt palauttamaan itselleen sellaisen aseman ja etupiirin jonka se katsoo suurvallalle kuuluvan, joko diplomatian keinoin tai sotilaallisella voimalla, kuten Tsetseniassa ja Georgiassa. Jo aiemmin mainitsemallani Suomen-visiitillä silloinen Venäjän asevoimien komentaja esitteli ohjuspuolustuskarttaa jossa Suomi oli luettu Venäjän etupiiriin. Tähän on sekä nationalistisia että "geopoliittisia" syitä, mutta ennen kaikkea kysymys on Suomen alueen sotilasstrategisesta merkityksestä Venäjän puolustukselle. Suomen välittömässä läheisyydessä on sekä Venäjän toiseksi suurin kaupunki että merkittävä osa sen ydinpelotteesta, nimittäin Punalipun pohjoinen laivasto tukikohtineen.

Suomen toisen maailmansodan kohtalonkysymyksen, Pietarin turvallisuuden, rinnalla on syytä muistaa myös Murmanskin turvallisuus, etenkin kun kilpailu vaikutusvallasta sulavalla pohjoisnavalla kiihtyy. Näiden Venäjän turvallisuuden kannalta elintärkeiden alueiden valvonnassa Suomen alueen ja erityisesti ilmatilan merkitys on keskeinen, samoin kuin yleisen Venäjän ja Naton välisen vastakkainasettelun kannalta. Maantieteellisen asemansa vuoksi Suomen on mahdotonta olla tässä vastakkainasettelussa puolueeton. Se vaatisi äärimmäisen vahvaa itsenäistä ilmapuolustusta, ja sen tueksi yhtä vahvaa armeijaa sekä huoltovarmuutta koko järjestelmälle ja yhteiskunnalle. Tämän saavuttaminen on Suomen voimavaroilla tyystin mahdotonta.

**

Kansallisen edun ajaminen sotilaallisen voimapolitiikan keinoin on keskinäisen riippuvuuden maailmassa aikaisempaa vaikeampaa eikä sillä voida saavuttaa samalla tavoin kestäviä tuloksia kuin ennen. Vaikka sotilaallisten voimakeinojen käyttökelpoisuus politiikan välineenä on vähentynyt, sotilaallisilla suorituskyvyillä on edelleen merkitystä erityisesti alueellisen vaikutusvallan ulottuvuutena.

Sanoi selonteko. Kylmän sodan ajan ehkä merkittävin sotateoreetikko, prikaatinkenraali Richard Simpkin, kirjoitti vuoden 1985 merkkiteoksessaan Race to the Swift siitä kuinka tavanomaiset asevoimat ovat ottamassa samanlaisen peloteroolin kuin ydinaseet. Simpkin viittaa neuvostoliittolaiseen strategiseen ajatteluun, jossa oltiin marxilais-clausewitzilaisesti todettu sodan olevan kannattamatonta jos sillä saavutettu poliittis-taloudellinen etu on pienempi kuin sen kustannukset. Yhteiskunnallinen ja sotatekninen kehitys ovat johtaneet tilanteeseen jossa sotiminen on lähes aina kannattamatonta.

Tämä ei kuitenkaan ole yleinen lainalaisuus; kansainvälisessä järjestelmässä syntyy tilanteita joissa sotilaallinen voimankäyttö voi näyttäytyä kannattavana. Näin on erityisesti silloin kun puolustavan osapuolen taistelukyky on niin huono että hyökkääjälle koituvat "kustannukset" jäävät mitättömän pieniksi. Kyse on pelotteen logiikasta.

Voidaan siis sanoa että sodan uhka on nykyään häviävän pieni - paitsi jos syntyy tarpeeksi suuri epätasapaino potentiaalisen hyökkääjän kyvyn ja hyökkäyksen kohteen pelotteen välillä. Sodan todennäköisyyteen vaikuttaa ratkaisevasti nimenomaan puolustajan heikkous.

Logiikka ei sinänsä ole täysin uusi. Kirjoitin jo aiemmin siitä kuinka talvisotaan johti nimenomaan Kremlin käsitys Suomen sotilaallisesta heikkoudesta:

Vuonna 1939 Suomen heikko puolustuskyky ja näennäinen mutta epäuskottava puolueettomuus aiheuttivat luottamuspulan Neuvostoliiton kanssa joka kriisiytti maiden väliset suhteet. Neuvostoliitto halusi eliminoida pohjoisella sivustallaan olevan sotilaallisen tyhjiön, ja kun suomalaiset eivät suostuneet tekemään sitä itse, tehtävä annettiin puna-armeijalle. Päätös lähteä sotaan on viime kädessä syntynyt nimenomaan Neuvostoliiton arviosta Suomen sotilaallisesta heikkoudesta. Suomen odotettiin yleisesti tuhoutuvan; länsimaiset tarkkailijat olivat tässä yleisesti samalla kannalla puna-armeijan johdon kanssa. Jos Stalin olisi tiennyt että puna-armeijan ensimmäinen hyökkäys jumiutuu Karjalan kannakselle ja länsivallat ryhtyvät suunnittelemaan avustusretkikuntaa ja hyökkäystä Neuvostoliittoon, on miltei mahdotonta kuvitella että hän olisi aloittanut talvisotaa. Kun Suomen puolustuksen arvioitiin luhistuvan muutamassa viikossa, hyökkäys näyttäytyi kannattavana operaationa.

Tulin jo todenneeksi että Suomen alueen strateginen merkitys on yhä Venäjän puolustuksen kannalta suuri, ja Suomi ei pysty omin voimin puolustamaan ilmatilaansa. Siinä mielessä Suomi on nyt hyvin pitkälti samanlaisessa asemassa kuin 1930-luvulla, jolloin kehitys johti talvisotaan. Myös yhtä tämänkin keskustelun yhteydessä toisteltua turvallisuuspoliittista dogmia kannattaisi tarkastella historian valossa. Meitä on muistutettu siitä, että sotilaallisen voiman käyttö Suomea vastaan tapahtuu todennäköisesti osana laajempaa konfliktia, mikä tarkoittaisi ettei Suomi joudu kohtaamaan vihollista yksin. Tämä on erittäin vaarallinen oletus. Se on sinänsä perusteltu, mutta sekään ei seuraa mistään yleisestä kansainvälisten suhteiden laista, vaan on pelkkä todennäköisyysoletus. Vuonna 1939 Suomi nimenomaan joutui yksin sotaan suurvaltaa vastaan. Niin kauan kun Suomi pysyy liittoutumattomana, on sama uhka olemassa. Sitä ei voi ohittaa vain toteamalla että niin ei oleteta tapahtuvan; ei todellisuudella ole mitään velvoitetta vastata meidän odotuksiamme.

Olennaista on ymmärtää ettei Suomen alueen tyhjiötä tarvitse välttämättä ratkaista voimankäytöllä. Kysymys Suomen ilmapuolustuksesta ratkaistiin jatkosodan jälkeen YYA-sopimuksella, joka sitoi Suomen osaksi Varsovan liiton ilmapuolustusta. Tomas Riesin teoksesta Luja tahto voi lukea sekä tämän järjestelyn yksityiskohdista että talvisotaan johtaneesta strategisesta kehityksestä. Kenraali Makarovin Suomen-vierailullaan esittelemä ohjuspuolustuskartta viittaisi juuri tällaiseen YYA-henkiseen ratkaisuun jossa Suomi sidottaisiin Venäjän puolustuksen etupiiriin. Ongelma tässä on lähinnä se, että jos vertaa Venäjän valtapiirissä olevien maiden kehitystä sekä Suomen YYA-menneisyyttä länsi- ja pohjois-Euroopan Nato-maihin, Venäjän etupiiri ei vaikuta yhteensopivalta demokratian ja ihmisoikeuksien kanssa.

Jos Suomi ei kykene uskottavasti puolustamaan itseään, niin nimenomaan se luo valtioille joilla on Suomen suunnalla intressejä tilanteen jossa niiden kannattaa painostaa Suomea, esimerkiksi uhkaamalla sotilaallisen voiman käytöllä, kuten tapahtui ennen talvisotaa. Sotilaallisen heikkouden ei siis suinkaan tarvitse aktualisoitua sotana: sillä voi olla katastrofaalisia seurauksia jo siinä että se altistaa Suomen painostukselle jonka kohteeksi se ei välttämättä muuten joutuisi, tai johon voitaisiin reagoida eri tavalla. Suomen puolustuskyky ei siksi ole vain abstrakti asia jolla on väliä vain epätodennäköisessä poikkeustilanteessa; päinvastoin, se on jatkuvasti Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan vaikuttava perustekijä. Suuret tavanomaiset armeijat saattavat olla käyttökelvottomia, mutta niistä tekee käyttökelvottomia nimenomaan vastustajan armeija. Jos sitä ei ole tai sen pelotearvo on liian pieni, on sotilaallinen voima aivan yhtä käyttökelpoista kuin aina ennenkin maailmanhistoriassa. Juuri tästä syystä Simpkin näki että vaikka massiiviset tavanomaiset armeijat ovat muuttuneet käyttökelvottomiksi, on tavanomaista puolustuskykyä silti ylläpidettävä pelotteena.

**

Tämä pelotteen logiikka on kirjattu myös Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon:

Puolustuskyvyn ylläpidon ensisijaisena päämääränä on muodostaa ennaltaehkäisevä kynnys sotilaallisen voiman käytölle ja sillä uhkaamiselle. Jouduttaessa hyökkäyksen kohteeksi yhteiskunnan kannalta keskeisiä toimintoja suojataan ja hyökkäys torjutaan. Maahan kohdistuvan sotilaallisen voimankäytön ja sillä uhkaamisen torjumiseen varautuminen edellyttää sellaisia sotilaallisia suorituskykyjä, jotka nostavat kynnystä käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan ja tekevät sotilaalliset toimet kannattamattomiksi. Normaalioloissa korostuvat kyvyt, joita tarvitaan alueellisen koskemattomuuden valvonnassa ja turvaamisessa. Ulkopuoliset toimijat arvioivat Suomen puolustuskykyä ja sen kehitystä jatkuvasti.

Juuri tästä sotilaallisesta suorituskyvystä on kysymys, etenkin suhteessa Venäjään. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjän asevoimat ovat vajonneet historiallisesti ennennäkemättömään alennustilaan, mutta suunta on ylöspäin. Näin selonteko:

Venäjän strategisena tavoitteena on kansainvälisesti tunnustetun sotilaallisen suurvalta-aseman palauttaminen. Maassa on käynnistynyt laajamittainen aseistuksen ja kaluston uudistamisohjelma, jossa puolustukseen ja sisäiseen turvallisuuteen on tarkoitus ohjata lähivuosina kolmannes valtion menoista. Pelkästään asehankintoihin suunnitellaan kohdistettavan noin 500 miljardia euroa vuoteen 2020 mennessä. Painopisteinä ovat ydinaseet sekä ilma- ja avaruuspuolustusjärjestelmät. Sotilasdoktriininsa mukaan Venäjä voi käyttää voimaa ennaltaehkäisevästi sekä puolustaa kansalaisiaan myös oman alueensa ulkopuolella. Venäjä kehittää lukumääräisesti pienempiä, mutta nopeammin käytettävissä olevia ja nykyaikaisesti varustettuja asevoimia.

Uusimman turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteonkin mukaan Suomen kehitys on täsmälleen päinvastainen:

Keskipitkällä aikavälillä, 2020-luvun alkuun mennessä, merkittävä osa kaikkien puolustushaarojen tärkeimpien joukkojen keskeisestä materiaalista vanhenee ja suorituskyky heikkenee alle tehtävien vaatiman tason. Vuoden 2015 materiaali-investointitaso tarkoittaa käytännössä voimakasta priorisointia ja mahdollistaa ainoastaan joukkojen pienen osan suorituskyvyn ylläpitämisen.

Pitkällä aikavälillä, 2020-luvun puoliväliin mennessä meripuolustuksen ja 2020-luvun loppuun mennessä ilmapuolustuksen suorituskyvyn ylläpito muodostuu erittäin merkittäväksi haasteeksi. Linjaukset näiden suorituskykyjen korvaamisesta ja rahoittamisesta on tehtävä jo seuraavalla hallituskaudella. Lisäksi tulevaisuudessa korostuvien uhkien torjuntaan tarvittavien suorituskykyjen ylläpito ja rakentaminen on turvattava (kyber, elektroninen sodankäynti, kauaskantoinen tulenkäyttö, liikkuvuus).

Selonteon kanta on yleisesti ottaen että Suomella on nyt uskottava maanpuolustus, mutta vuoden 2020 jälkeen ei. Todellisuudessa tilanne on paljon synkempi, koska Suomen uskottavasta puolustuksesta ei tälläkään hetkellä ole melkein mitään jäljellä.

**

Joudun tekemään rajauksen: en tarkastele tässä Suomen meri- tai kyberpuolustusta, koska molemmat ovat oman asiantuntemusalueeni ulkopuolella. Totean vain sen että viime viikolla otsikoihin nousseesta kybersotastrategiasta keskustellessa tehtiin nähdäkseni keinotekoinen jako puolustus- ja hyökkäyskyvyn välillä. Tavanomaisessa sodankäynnissä tällaista jakoa ei absoluuttisessa mielessä voi tehdä, enkä näe sen onnistuvan kybersodassakaan. Sitäpaitsi kyberhyökkäyskyky voisi parhaimmillaan toimia merkittävänä osana Suomen pelotekykyä. Sen vierastaminen ei edusta minkäänlaista mielekästä pasifismia.

Professori Juntunen katsoi että ilmapuolustuksen osalta Suomen tilanne on hyvä. Itse olen taas kirjoittanut siitä että nimenomaan uskottavan ilmapuolustuksen järjestäminen on Suomen merkittävin haaste, joka ei vaikuta edes lainkaan mahdolliselta ilman liittoutumista. Kyse lienee eri aikajänteistä; Juntunen tarkasteli Suomen puolustuskykyä nyt, kun minua huolestuttaa selonteossakin mainittu 20-luku. Suomen ilmavoimien Hornet-hävittäjät poistuvat silloin käytöstä vanhentuneita, ja niiden korvaaminen tulee olemaan merkittävä investointi. Suomessa on puhuttu niiden korvaamisesta amerikkalaisvalmisteisella F-35 -koneilla, joista kirjoitin aiemmin pidemmin. Omasta mielestäni huippukallis ja vielä vaikean kehitysprosessin keskellä oleva F-35 on todella huono vaihtoehto Suomelle, sekä huonon soveltuvuutensa että ennen kaikkea valtavan hintansa vuoksi. Kun kerran kysyttiin, olin sillä kannalla että Suomen kannattaisi paljon mielummin hankkia jokin halvemmista kilpailevista vaihtoehdoista. Myös Yhdysvaltojen ilmavoimissa on kyseenalaistettu kalliiden häivekoneiden valta-asema.

Vahvin perustelu F-35 -hankintaa vastaan on se, että niin kalleita koneita saataisiin Suomeen hankittua niin pieni määrä. Nykyisen kuudenkymmenen torjuntahävittäjän vahvuuden ylläpitäminen olisi tuskin mitenkään mahdollista. Ennustetta Venäjän ilmavoimien 2020-luvun alun vahvuudesta voi kuikuilla täältä. Kun Suomen ilmavoimien päätehtävä on toimia pelotteena tuota vastaan, olisi muutaman kymmenen F-35 -koneen hankinta nähdäkseni kehno ratkaisu. Ilmatorjunnan osalta myös yhä palveluskäytössä sinnittelevä, yli 20 vuotta vanha Crotale-järjestelmä olisi korvattava tai modernisoitava mahdollisimman pian.

Ilmapuolustus tulee siis vaatimaan todella isoja investointeja, joista olisi päätettävä viimeistään ensi hallituskaudella. Torjuntahävittäjähankinta on yksinkertaisesti pakko tehdä jos Suomi haluaa säilyttää edes alkeellista rauhan ajan ilmavalvontakykyä, sodan ajan ilmapuolustuksests puhumattakaan. On kuitenkin syytä pelätä että taloustilanteen jatkuessa alavireisenä rahaa kunnolliseen hankintaan ei saada kasaan, ja Hornetit korvataan nimellisellä määrällä uusia hävittäjiä. Kun samat kustannuspaineet kohdistuvat myös ilmatorjunnan hankintoihin, asejärjestelmien määrä tulee jäämään kokonaisuudessaan pieneksi, mikä tekee ne erittäin haavoittuvaisiksi asymmetriselle hyökkäykselle. Tässä tilanteessa ei vaikuta liioitellulta ennustaa että Suomen ilmatilaan tulee 2020-luvulla muodostumaan lähes sotilaallinen tyhjiö. Vähintään on erittäin hankalaa nähdä miten Suomella voisi olla erityisen uskottavaa ilmapuolustusta.

**

Suomen maavoimien taistelukyky on jo nyt erittäin heikko; maavoimien silloinen esikuntapäällikkö lausui jo vuonna 2009 ettei Suomi enää kykene puolustautumaan omin voimin. Vuonna 2010 dosentti Markku Salomaa totesi Suomen kuvalehdessä Suomen armeijan olevan heikompi kuin ennen talvisotaa. Uusimman selonteon mukaan sodan ajan joukkojen vahvuus laskee vuoteen 2015 mennessä 230,000 mieheen. Vertailun vuoksi Suomen sodan ajan armeijan koko oli vielä vuosituhannen alussa yli kaksi kertaa suurempi, mutta olen aiemminkin valittanut numeroiden tuijottamisesta, joten katsotaan ennemmin mitä näihin kahteensataan tuhanteen urhoolliseen oikein kuuluu.

Kaikille suomalaista puolustuspolitiikkaa seuranneille aiheutunee seuraavan lauseen lukemisesta vuoden 2012 puolustusselonteosta jonkinlainen sekoitus itkua, naurua ja epätoivoa:

Operatiivisten ja alueellisten joukkojen rinnalle luodaan uudeksi joukkotyypiksi paikallisjoukot, joilla vahvennetaan paikallispuolustusta.

Puolustusvoimat ovat puuhanneet erinäisiä paikallisjoukkoja jo ainakin 15 vuotta, vuosituhannen vaihteen paikallisosastokokeiluista laskien. Koko tämän ajan on toisaalta innokkaasti puuhattu erilaisia vapaaehtoisorganisaatioita ja ilmoitettu suuria visioita, toisaalta taisteltu näiden projektien rattaisiin järjestelmällisesti kapuloita laittanutta virkamieskoneistoa vastaan. Aikaiseksi on saatu jonkinlaiset maakuntajoukot, joiden vahvuus saattaa kuulemma olla jopa muutama tuhat. Onko näillä uusimmilla visioilla vihdoinkin takanaan todellista poliittista tahtoa ja voimavaroja, vai jäävätkö ne yhtä kuolleiksi kirjaimiksi kuin aikaisemmatkin paikallisjoukkoprojektit? Paikallisjoukot olisivat merkittävä lisäys puolustusvoimien taistelukykyyn, mutta näinköhän niitä vieläkään saadaan toden teolla perustettua.

Sodan ajan joukot vuosimallia 2015 tulevat selonteon mukaan koostumaan kolmesta valmiusprikaatista, kahdesta mekanisoidusta taisteluosastosta, kolmesta alueellisesta jalkaväkiprikaatista sekä erikoisjääkäri- ja helikopteripataljoonista. Tämä lisäksi merivoimat perustaa kolme rannikkotaisteluosastoa ja yhden rannikkojääkäritaisteluosaston. Puolustusoppina säilyy alueellinen puolustus, jossa alueelliset joukot hidastavat ja kuluttavat maahan tunkeutuvaa vihollista ja operatiiviset joukot lyövät sen ratkaisutaistelussa.

**

Olennaiseksi kysymykseksi 2020-luvun puolustuskykyä tarkastellessa nousee nimenomaan kyky ratkaisutaisteluun. Alueellinen puolustus perustuu oppina sen hyväksymiseen että nykyaikaisessa sodassa ylivoimainen vihollinen tulee saavuttamaan painopistesuunnissaan läpimurron ja tunkeutumaan syvälle puolustajan alueelle. Jäykkä puolustusajattelu aiheutti jo talvisodassa suomalaisille lukemattomia täysin turhia tappioita; 2000-luvun sodassa se olisi strateginen itsemurha. Kun ollaan olosuhteiden pakosta hyväksytty vihollisen tunkeutuminen puolustettavalle alueelle, on se saatava sieltä myös pois. Sodat päättyvät yleensä rauhanneuvotteluihin, ja sellaista olisi kurja käydä jos vihollisen hallussa olisi suuri osa omaa maaperää. Alueellisessa puolustuksessa tämä tapahtuu vastahyökkäyksellä, jolla lyödään hyökkäyksensä kulminaatiopisteen toivottavasti ylittänyt vihollinen.

Vastahyökkäyksen suorittavilta operatiivisilta joukoilta vaaditaan siis kykyä lyödä maahantunkeutunut vihollinen painopistesuunnassa. Puolustuksen kannalta ihanteellisissakin olosuhteissa tämä tarkoittaa hyökkäystä tai kohtaamistaistelua vihollisen mekanisoituja joukkoja vastaan, joilla on tukenaan voimakas tykistö. Nämä joukot olisi lyötävä ja ajettava mahdollisuuksien mukaan pois puolustusalueelta. Tähän tehtävään pystyvät vain mekanisoidut joukot.

Vielä 2000-luvun alussa Suomella oli Saksojen yhdistymisen yhteydessä järjestetyn NVA-kaluston poistomyynnin ansiosta kaksi kokonaista mekanisoitua yhtymää tätä tehtävää suorittamassa. Historiallisesti on tainnut kuitenkin olla niin että Suomella on vahva panssariase vain kansainvälisen poikkeustilanteen niin salliessa, ja sen mentyä ohi vaunuista luovutaan. Näin nytkin kävi: suurin osa 90-luvulla hankitusta itäkalustosta on romutettu. Niiden tilalle on hankittu pienempiä määriä länsikalustoa, nimittäin saksalaisvalmisteisia Leopard 2 -taistelupanssarivaunuja sekä ruotsalaisia CV9030 -rynnäkköpanssarivaunuja. Näistä on muodostettu kaksi vahvennetun pataljoonan kokoista mekanisoitua taisteluosastoa ja Karjalan prikaatin perustaman valmiusprikaatin kolme pataljoonaa. Valmiusprikaatin muut osat eivät ole mekanisoituja.

Mekanisoidut taisteluosastot ovat teoriassa pieniä yhtymiä, ainakin jos kohteliaita ollaan; niiden kalustona on Leopard 2 -taistelupanssarivaunut, BMP-2 -rynnäkköpanssarivaunut ja 2S3 -telahaupitsit. Näistä jälkimmäiset kaksi edustavat 1970-luvun teknologiaa ja ovat jo aikansa eläneitä painopistesuunnan taisteluja ajatellen. 2020-luvulle mennessä taisteluosastot poistunevat palveluksesta.

Tällä hetkellä Suomen sodan ajan armeijalla on siis painopistesuunnan ratkaisutaisteluihin kykeneviä mekanisoituja joukkoja viiden pataljoonan verran, ja niiden tueksi mekanisoitujen taisteluosastojen telatykkipatteristot. Lienee perusteltua olettaa että Karjalan prikaatin perustamaa valmiusprikaatia käytetään kootusti, vaikka sen osin mekanisoitu rakenne onkin siihen kehno. Suomen sodan ajan armeijalla on siis käytännössä voimavaroja toteuttaa alueellisen puolustuksen strategiaan olennaisimpana osana kuuluva vastahyökkäys yhdellä suunnalla. Karjalan prikaatin sijainnista ja Suomen maantieteestä noin yleisesti voinee päätellä että tämä taistelu käydään Helsingin suunnalla. Muun maan ratkaisutaisteluihin on käytettävissä yksi, korkeintaan kaksi, mekanisoitua taisteluosastoa. Jos maahan tunkeutuva vihollinen toteuttaisi minkäänlaista mielekkään oloista strategiaa olisi painopistesuuntia useita. Vain yksi niistä voidaan lyödä, jos sitäkään.

Puheet koko maan puolustamisesta ovat siis suoraan sanoen roskaa. Eteläisintä Suomea lukuunottamatta koko Suomen puolustus on moottoroitujen mutta jalan taistelevien jalkaväkijoukkojen käsissä. Nykyaikainen liikesodankäynti ei niiltä onnistu. Muun Suomen puolustus, sikäli kun siihen joukkoja riittää, tulee olemaan puhdasta kulutussodankäyntiä, jossa puolustajan on äärimmäisen hankalaa saada aikaiseksi minkäänlaista ratkaisua. Muutenkin viisimiljoonaiselta kansalta on onnetonta strategiaa lähteä kulutussotaan suurvaltanaapuria vastaan. Sellaisen strategian menestymistä voi seurata Tsetseniassa.

Puhutaan muuten niistä numeroista. Jos olemme erittäin kohteliaita ja laskemme valmiusprikaatit operatiivisiin sotatoimiin kykeneviksi joukoiksi mekanisoitujen taisteluosastojen rinnalla, niin sodan ajan armeijassa on noin 20 000 miehen vahvuiset operatiiviset joukot. En tunne alueellisen jalkaväkiprikaatin kokoonpanoa, mutta prikaatin voi noin yleisesti ottaen odottaa olevan noin viiden tuhannen taistelijan kokoinen.

Suomen sodan ajan maavoimien yhtymiksi organisoidut joukot ovat siis vahvuudeltaan alle 40 000 miestä.

Suomen maavoimien etulinjan taistelukyky vuonna 2015 vastaa siis jokseenkin kahta talvisodan aikaista divisioonaa. Toki näiden tueksi on ilmeisesti erinäisiä alueellisia joukkoja ja tukitehtävissä sekä muissa hommissa toista sataa tuhatta miestä, mutta taistelukykyiset yhtymät ovat armeijan päävoima. Niistäkin vuonna 2015 tulee vain yksi prikaati (osin) ja kaksi taisteluosastoa olemaan liikesodankäyntiin kykeneviä. Kahdensadan tuhannen miehen vahvuisesta sodan ajan armeijasta puhuminen on siis äärimmäisen harhaanjohtavaa.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon oman ilmoituksen mukaan tilanne tulee tästä huononemaan ratkaisevasti 2020-luvulle siirryttäessä.

**

Vaikka siis tekisimme sen omasta mielestäni äärimmäisen optimistisen oletuksen että puolustusvoimien sodan ajan joukot kykenevät nykyisessä kokoonpanossaan toteuttamaan sodan ajan tehtäviään (järjen rajoissa!), ei Suomen ilmoitettua taistelutapaa eli alueellista puolustusta kyetä mitenkään toteuttamaan kuin yhdessä painopistesuunnassa. Suomen vuoden 2015 puolustusvoimilla on siis kyky torjua "paraatimarssi Helsinkiin", mutta muu maa jää alueellisten joukkojen passiivisen puolustuksen ja sissitoiminnan käsiin. Liike- ja hyökkäyskykyisten operatiivisten joukkojen puute luovuttaa aloitteen tällä alueella kokonaan viholliselle, mikä tekee strategisella tasolla myös painopistesuunnan puolustuksen kestämättömäksi. Nähdäkseni siis pelkästään uusimman turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon perusteella on todettava että puolustusvoimien taistelutapaa ei ole mahdollista toteuttaa annetuilla resursseilla. Hiljattain korkeimmalta tasoltakin kuullut puheet koko maan puolustamisesta ovat pelkkää sanahelinää, koska joukkoja sellaiseen ei ole. Yksinkertaisesti sanottuna Suomen maavoimien taistelukykyä ei mitenkään voi pitää uskottavana. Jos nykyinen määrärahatilanne jatkuu 2020-luvulle, ei Suomella tule silloin olemaan minkäänlaista puolustuskykyä; maavoimien taistelukykyä ei voida kasvattaa uskottavalle tasolle, ja ilmapuolustus kriisiytyy viimeistään Hornetien vanhentuessa. Silloin Suomi tulee olemaan käytännössä puolustuskyvytön.

**

Kaiken absurdiuden huippu on että edes tilanteessa jossa Suomen maanpuolustus luhistuu ympärillämme ei kyetä edes minkäänlaiseen järkevään keskusteluun asiasta. Ainoat julkiset väittelyt ovat uomiinsa asettuneet, päättymättömät Nato-vai-ei ja asevelvollisuus-vai-ei -väännöt. Kummassakaan ei huomioida Suomen maanpuolustuksen nykytilaa tai tulevaisuudennäkymiä lainkaan.

Mitä asevelvolisuuteen tulee, ovat perinteiset argumentit sen puolesta perusteettomia. Asevelvollisuus on kuulemma kustannustehokas tapa tuottaa suuri sodan ajan armeija. Tämähän on totta vain jos kustannuksiksi lasketaan ainoastaan budjetoitu raha, kuten professori Panu Poutvaara on jo vuosia sitten huomauttanut. Poutvaara toteaa että jos asevelvollisuudesta luovutaan voidaan puolustusmenoja nostaa ja jäädä silti voiton puolelle. Suhtautumista tähän kuvaa vieläkin täydellisesti tuossa uutisessa lainattu keskustan Juha Korkeaojan kanta: tutkimuksen on oltava laskuvirhe, koska se ei voi olla totta. Korkeaoja tietää tämän tutustumatta tutkimukseen lainkaan, koska asevelvollisuuden kustannustehokkuus on dogmi. Sama usko vallitsee yhä.

Mitä tulee kustannustehokkuuteen, voimme todeta että kouluttamalla joka vuosi noin 30 000 varusmiestä saadaan aikaiseksi suurin piirtein samankokoiset operatiiviset joukot. On toki totta että asevelvollisuus tuottaa valtavan ainakin nimellisesti koulutetun reservin. Sodan ajan armeijan jatkuvasti kutistuva koko tarkoittaa että enemmistö varusmiehistä suorittaa palveluksensa turhaan, koska heitä ei ole varaa kertausharjoittaa eikä edes varustaa. Ei tällaisella touhulla ole mitään tekemistä kustannustehokkuuden kanssa.

Jotta Suomen puolustuspolitiikkaan saataisiin jotain tolkkua olisi keskustelu asevelvollisuudesta saatava vihdoinkin irroitettua hedelmättömästä vastakkainasettelusta nykyisen järjestelmän ja puhtaan ammattiarmeijan välillä. Se ammattiarmeija josta Suomessa puhutaan ainoana vaihtoehtona nykymuotoiselle asevelvollisuudelle on täysi fantasia. On paljon muita vaihtoehtoja jotka keskustelussa vaietaan kuoliaaksi.

Yksinkertainen totuus on että nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä ei tuota Suomelle taistelukykyisiä sodan ajan joukkoja, eli uskottavaa puolustusta. Nykyisessä rahoitustilanteessa kutistuvan sodan ajan armeijan ylläpitäminen koko miesikäluokan asevelvollisuudella tarkoittaa vain sitä että entistä suurempi osa määrärahoista haaskataan ikäluokan kierrättämiseen palveluksen tai sen vaihtoehtojen läpi turhan takia. Samalla kärsitään tuntuvia verotulojen menetyksiä saamatta niille oikeastaan mitään vastinetta. Puolustuspolitiikkana tämä on järjetöntä voimavarojen haaskausta; järjestelmän uudistamisesta kieltäytyminen on jo sulaa hulluutta. Huomautettakoon että vaikka molempien sukupuolten palvelusvelvoite olisi sukupuolten tasa-arvon kannalta toivottavaa, olisi se puolustuspoliittisesti tyystin mieletöntä.

Asevelvollisuuden poliittinen koskemattomuus liittyykin ennen kaikkea sen asemaan suomalaisen kansalaisuskonnon sakramenttina. Armeijan käyminen on pyhä siirtymäriitti; onhan armeija suomalaisten miesten koulu. Populaari puolustuspoliittinen ajattelu onkin Suomessa luonteeltaan maagista: kunhan tarpeeksi moni mies suorittaa asepalveluksen sakramentin, syntyy Suomelle uskottava maanpuolustus. Tällaisen ajattelun näkökulmasta asteittainenkin asevelvollisuudesta luopuminen tarkoittaa pyhän rituaalin hylkäämistä; juuri siksi kaikki pyrkimykset asevelvollisuusjärjestelmän uudistamiseksi nähdään epäisänmaallisina pyrkimyksinä rapauttaa puolustuskykyä, vaikka nykytilanteessa asia on täsmälleen päinvastoin. Ei puolustuspolitiikkaa voi perustaa maagiseen ajatteluun.

**

Jos asevelvollisuusjärjestelmä saadaan uudistettua vastaamaan paremmin joukkotuotannon tarpeita ja käytettävissä olevia voimavaroja, tullee vähentyneiden verotulojen menetysten myötä lisää rahaa käytettäväksi myös kalustohankintoihin. Jokatapauksessa materiaalihankintoja on pakko tehdä selkeästi suuremmalla budjetilla kuin nyt jos Suomella halutaan olevan minkäänlaista puolustuskykyä 2020-luvulla.

Henkilökohtainen näkemykseni on kuitenkin se, että mikään materiaalihankinta- tai yleensä puolustusmäärärahakorotus ei riitä. Nähdäkseni Suomen ei ole mahdollista rakentaa uskottavaa itsenäistä puolustusta omin voimin. Vähintään niin maa-, meri- ja ilmapuolustuksenkin kokonaisuudistaminen noin kymmenessä vuodessa on mahdoton tehtävä. Apua tilanteeseen on saatavilla ainoastaan liittoutumalla.

Mielenkiintoista kyllä, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko ei mitenkään perustele Suomen liittoutumattomuutta. Suomalaisen politiikan noin muuten fiksut ja tulevaisuuteen suuntautuneetkaan järjestöt eivät Nato-vastaisuuttaan vaivaudu mitenkään perustelemaan. Äskettäin esitettiin myös pohjoismainen liittovaihtoehto, jonka pääministerimme kuitenkin kiirehti torppaamaan. Ei ole kuulemma ajankohtaista. Pyydän anteeksi näin kuluneen vertauksen käyttämistä, mutta nähdäkseni tämä edustaa samanlaista ajattelua kuin entinen mies joka jätti sammutusvehkeet hankkimatta, heillä kun ei tulipaloa ole.

Katainen totesi myös että puolustusyhteistyötä voidaan tehdä olematta puolustusliitossa. Niin voidaan, ja tehdäänkin. Pääministerillämme on kuitenkin ilmeisesti jäänyt jotenkin hämäräksi maanpuolustuksen tarkoitus. Puolustusliitto moninkertaistaisi Suomen maanpuolustuksen pelotevaikutuksen. Jos Suomen maanpuolustukseen voitaisiin liittää Ruotsin laivasto, ilmavoimat ja operatiiviset joukot, muuttuisi ajatus Suomeen hyökkäämisestä merkittävästi epäedullisemmaksi jopa Venäjälle. Suomen ja Ruotsin puolustusliitto voisi muodostaa itsenäiseen puolustukseen kykenevän puolueettoman blokin Naton ja Venäjän välillä, jolla saattaisi jopa olla teoreettinen mahdollisuus olla puolueeton näiden vastakkainasettelussa, kuten Ruotsi onnistui toisessa maailmansodassa olemaan. Jos tällainen mahdollisuus todella olisi tarjolla, esittäisin että sitä tulisi mitä vakavimmin harkita.

**

Toinen vaihtoehto on Nato-jäsenyys. Yleisimmät perustelut Nato-jäsenyyden vastustamiselle ovat nähdäkseni kestämättömiä. Kuten perustelin aiemmin, Suomen maantieteellinen asema ei salli Venäjän ja Naton vastakkainasettelun ulkopuolelle jättäytymistä, ainakaan sellaisen puolustuksen voimin jonka Suomi voisi teoriassa omin voimin perustaa. Kuten olen myös todennut, ei Suomen itsenäinen puolustus ole tälläkään hetkellä uskottava, ja suunta on vain huonompaan päin. Vaikka asevelvollisuusjärjestelmä saataisiinkin uudistettua, en yksinkertaisesti näe mistä Suomi ottaisi rahat itsenäisen ja uskottavan maa-, meri- ja ilmapuolustuksen kehittämiseen.

Nato-jäsenenä Suomi saavuttaisi valtavia yhteistyöetuja nimenomaan ilmapuolustuksen alalla, samoin kuin kalleimpien maavoimien suorituskykyjen osalta. Jäsenyyden myötä aukeaisi myös pääsy sellaiseen tiedustelu-, kuljetus- ja kybersotakapasiteettiin josta liittoutumattomassa Suomessa ei voi edes unelmoida. Naton jäsenenä Suomen maanpuolustuksen uskottavuus olisi taattu. En näe mitään tapaa jolla liittoutumaton Suomi pääsisi samaan tilanteeseen.

Liittoutumisesta keskustellessa tulisi ymmärtää kuinka valtavaa uhkapeliä liittoutumattomuus edustaa. Suomalaisessa strategisessa ajattelussa lähdetään siitä että Suomi voi joutua hyökkäyksen kohteeksi vain osana laajempaa konfliktia. Tämä olettamus pitää paikkansa vain jos Suomi on liittoutunut. Jos Suomi olisi Naton jäsen, laukaisisi hyökkäys Suomeen automaattisesti laajemman konfliktin. Tällä on valtava pelotearvo. Sitävastoin liittoutumattomuus nimenomaan tekee mahdolliseksi voimankäytön Suomea vastaan ilman että se tapahtuu osana laajempaa konfliktia. Suomi edustaa Venäjälle avointa sivustaa, ja juuri Suomen ollessa liittoutumaton voidaan sitä lähteä ennaltaehkäisevästi sulkemaan ennen kuin laajempi konflikti alkaa. Juuri näinhän talvisodassa kävi: yhdistelmä Suomen liittoutumattomuutta ja puolustuksen uskottavuusvajetta teki sotilaallisen voiman käytöstä Stalinille houkuttelevan vaihtoehdon. Se ettei Neuvostoliitto saavuttanut voimankäytöllä tavoitteitaan ei sodassa kaatuneita lämmitä tai tuo menetettyjä alueita takaisin.

Suomen nykyinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka tuntuu olevan nimenomaan suunniteltu ajamaan Suomi samaan tilanteeseen kuin talvisodan alla. Suomen puolustusajattelu perustuu liittoutumisen suomien etujen saavuttamiseen liittoutumatta. Sitä on vaikeaa pitää kovin uskottavana; parhaimmillaankin se edustaa uhkapeliä jossa suunnittelun lähtökohdaksi on otettu paras mahdollinen skenaario. Jos asiat menevätkin huonommin, takaa liittoutumattomuus että Suomi kohtaa politiikkansa seuraukset yksin. Kun suomalaista liittoutumiskeskustelua seuraa, on tuskallisen selvää ettei talvisotaan johtaneesta kehityksestä olla opittu mitään. Koska talvisota kuuluu suomalaisen kansalaisuskonnon pyhään historiaan, niin oikeastaan koko kehitystä ei edes tunneta. Päinvastoin, liittoutumattomuuteen on kiinnitetty moraalinen hyveellisyys joka ajaa kaikkien käytännön näkökohtien ohi. Uskontotieteellisestä näkökulmasta on kiinnostavaa todeta että liittoutumattomuutta perustellaan usein vetoamalla pyhään tekstiin, nimittäin Suomenlinnan Kuninkaanporttiin hakattuun muistolauseeseen. Kyseessä ei siis ole niinkään politiikka kuin uskonnollinen dogmatiikka. Turvallisuuspolitiikankaan ei kuitenkaan pitäisi perustua maagiseen ajatteluun.

**

Otsikon kysymykseen vastatakseni: en tiedä kuinka kauan Suomen puolustus kestäisi. Sen tiedän ettei se kestä. Suomen nykyinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka yhdistää liittoutumattomuuden turvattomuuden toimimattomaan asevelvollisuusjärjestelmään, joka tuottaa sodan ajan armeijan jolla ei ole uskottavuutta. Se, että Suomi joutuisi sotilaallisen voimankäytön kohteeksi on tällä hetkellä äärimmäisen epätodennäköistä. Emme kuitenkaan voi tietää millainen kansainvälinen tilanne kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua vallitsee. Suomen nykyinen politiikka takaa että oli se mikä tahansa, ei Suomella tule olemaan turvatakuita tai uskottavaa puolustusta. Tämä nimenomaan maksimoi sotilaallisen voimankäytön uhan. Siihen nähden asevelvollisuusjärjestelmän ylläpitäminen on suorastaan painajaismaisen kallista.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on lähes surkein mahdollinen. Se yhdistää maksimaalisen riskin joutua voimankäytön kohteeksi minimaaliseen kykyyn puolustautua. Vaikka minkäänlaista kriisiä ei syttyisikään, maksaa nykyinen kulissipuolustuskin kansantaloudelle miljardeja niin budjettimenojen kuin veromenetystenkin puolesta. Jos seuraavissa eduskuntavaaleissa ei saada aikaiseksi jonkinlaista mandaattia korjata asia tulee Suomen puolustuskyky 2020-luvulla luhistumaan kokonaan.

Käytännössä tämä lienee mahdotonta. Viimeistään uuspatrioottisen historiarevision myötä suomalainen kansalaisuskonto nimeltä isänmaallisuus on niin vahvasti sidoksissa myyttiin suomalaisten sotilaallisesta erinomaisuudesta että maanpuolustuksen todellisen tilan myöntäminen lienee oikealla poliittinen itsemurha; vasemmalla taas vahva maanpuolustus ja sotilasliitto tuskin ovat voittavia vaaliteemoja. Lienee siis jokseenkin varmaa että kansalaisuskonnon dogmatiikka ja liittoutumisen demonisointi tulevat takaamaan että turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon synkät ennusteet toteutuvat. Todellisuudessahan tilanne on paljon pahempi kuin niissä myönnetään. Kaiken kaikkiaan siis 2010-luvun Suomen edustuksellinen demokratia ei kykene tuottamaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa joka olisi missään suhteessa puolustusvoimien todelliseen suorituskykyyn.

Jos joku poliittista historiaa lukeva ihmettelee miten Suomi saattoi 1939 päätyä taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan täysin puutteellisesti varustetulla ja koulutetulla armeijalla, katsokoon ympärilleen.