Monday, December 9, 2013

Jari Halosen kansallissosialistinen New Age-Kalevala

Menin sitten viime viikolla katsomaan Jari Halosen uusimman elokuvan, eli Kalevalan.

Ensimmäiseksi on sanottava että Halosen tekele on järkyttävän huono elokuva. Näyttely ja dialogi muistuttavat häiriintynyttä turkkalaista kesäteatteria: räkä ja kyyneleet valuvat, naamat vinksahtelevat ja surkeasti kirjoitettu dialogi lausutaan Haloselle tyypillisellä manialla. Elokuvassa vaihtelevat nykypäivään ja myyttiseen menneisyyteen sijoittuvat jaksot, jotka molemmat aiheuttavat syvää kiusaantumista ja myötähäpeää katsojassa; ensimmäinen muistuttaa väkinäisen tekotaiteellista opiskelijafilmiä ja jälkimmäinen suomalaisen hevibändin naurettavaa musiikkivideota. Kaiken kruunaavat käsittämättömät siirtymät kohtausten välillä, joiden aikana ruudulle tulee viiden pennin videopelifontilla jonkinlaisia väliotsikoita tai mietelauseita. Ne muistuttavat oikeastaan kaikkein eniten konsolipelin latausruutuja.

Jos kokonaisvaikutelma on elokuvallisesti tyrmistyttävä, on sisältö vielä käsittämättömämpi. Modernin osan päähenkilö on itkuinen, selvästi häiriintynyt liikemies Sampo joka työskentelee hullun isäpuolensa omistamassa suuryrityksessä. Elokuvan alussa Sampo ilmeisesti kokee jonkinlaisen hengellisen herätyksen kuunnellessaan Riitan horisevan new age -tyhänpäiväisyyksiä, mutta kohtaus on surkeasti toteutettu eikä Sampon heräämistä edeltävää persoonaa esitellä oikeastaan lainkaan, joten hän esiintyy vain jatkuvasti hermoromahduksen partaalla toikkaroivana hulluna. Ilmeisesti tämä alkukohtaus oli takautuma, koska seuraavaksi Riitta on hänen vaimonsa ja on sairaalassa viimeisillään raskaana. Sampo ryntää hänen luokseen kokouksesta jossa hänen isäpuolensa, Konsta Mäkelän esittämä paha suomenruotsalainen Kurt on esitellyt firmansa suunnitelman kaapata koko Pohjoismaiden pankki- ja tietoliikenne salamyhkäisen ruotsinkielisen salaliiton haltuun, ilmeisesti silkkaa ilkeyttään. Käy ilmi ettei Riitta voi synnyttää, koska lapsi ei ole vielä valmis tulemaan maailmaan.

Sampo sekoilee edes takaisin kyynistä materialismia saarnaavan Kurtin, velipuolensa ja äitinsä välillä. Kun sekoaminen pahenee astuu kuvioihin mukaan myös hänen isänsä, väinämöishahmo nimeltään, no, Väinö. Mukana on myös Riitan poika Antti, jota esittää Adam Lambertia esittävä Olavi Uusivirta. Uusivirta on ilmeisesti omaksunut kaikista näyttelijöistä huonoiten turkkalais-haloslaisen evankeliumin, koska hänen roolisuorituksensa aiheuttaa selvästi vähiten tuskallista myötähäpeää katsojassa. Ruokaillessaan äitinsä kanssa Sampo lataa yhtäkkiä pöytään historiapoliittisen manifestin: Suomen todellinen historia on salattu ruotsalaisten toimesta. Tosiasiassa muinainen Suomi oli mahtava suurvalta, mutta katkerat ruotsalaiset ovat piruuttaan vääristäneet historiankirjoituksen salatakseen kaikki todisteet muinaisen Suomen suuruudesta. Ruotsin kuninkaatkin ovat vain Kainuun muinaisten hallitsijoiden jälkeläisiä! Halonen on soittanut samaa levyä muuten haastatteluissaankin.

Tämän tarinan kanssa kulkee yhtäaikaisesti Kalevalaa mukaileva kertomus myyttisessä muinais-Suomessa. Seppo Ilmarinen, jota esittää Halonen itse, on takonut Sammon, ja Louhi johtaa karikatyyriruotsalaisten sotajoukkoa ryöstämään sitä. Karikatyyrien päällikkönä toimii kouluruotsirepliikkejä naamaansa käsittämättömästi väännellen laukova Konsta Mäkelä, koska tämä on nyt sitä allegoriaa. On Kullervoa, on Ainoa ja Joukahaista suossa ja ties mitä, kaikki toteutettuna jokseenkin siten että jos lahjattomat sekundalarppaajat saisivat päähänsä esittää harrastelijateatterissa turkkalaisen Kalevalan olisi jälki samanlaista mutta parempaa.

Samaan aikaan nykyajassa Sampo paljastaa lehdistölle Kurtin pahat suunnitelmat ja saa ruotsalaisen salaliiton vihat niskoilleen. Sivumennen sanoen käy ilmi että Kurtin byroon kellarissa on sampo (siis se taottu, ei se jäbä, joka on eri), joka on jonkinlainen paperimassasta duunattu jättiläismäinen muna jonka sisällä on lamppu. 60-luvun tv-sarjoissa oli uskottavammat lavasteet. Nyky- ja muinaistarinat kulkevat kohti huipentumiaan melko epäloogisella ja älyvapaalla tavalla, kunnes lopulta Olavi Uusivirta hyppää parvekkeelta jotta Kullervo voisi taistella Kalevalassa, ja naisten voima saa pahan ruotsalaisen finanssikapitalistin sulamaan. Lopulta Riitan lapsi syntyy ja alkaa uusi aika, joka esitetään vertauskuvallisesti siten että Ari Vakkilainen toikkaroi alasti suolla. Lopuksi tulee videopelifontilla typerä mietelause ja piina eikun elokuva on vihdoinkin ohi.

**

Jos profeetta Halosen Kalevala olisi vain surkea elokuva, en vaivautuisi avautumaan siitä blogissani. Elokuvalla on kuitenkin kahden limittäisen juonensa lisäksi myös kaksi symbolista tasoa, ja ne ovat todella pelottavia. Niiden tarkastelu kuuluu myös selvästi tämän blogin hörhölogiseen mandaattiin. Kaikille insinöörimielisille tiedoksi että nyt tulee sitä diskurssianalyysia eli humanistien kulttuurimarxilaista hapatusta; kavahtakaa siis jo tässä vaiheessa ettei tarvitse tulla kommentteihin itkemään.

Ensimmäinen symbolinen taso on Halosen new age -tulkinta Kalevalasta. Tässä ajattelussa sampo edustaa muinaissuomalaisten kadonnutta viisautta, jonka uudelleen löytäminen laajentaa ihmisten ymmärrystä ja synnyttää uuden maailman. Tämä on vahvasti new age -henkinen ajatus: myyttinen Vesimiehen aika tulee johtamaan ihmiskunnan korkeampaan tietoisuuteen. Elokuvassa syntymäänsä odottava lapsi symboloi tätä uutta aikaa. Lapsi on Väinämöisen reinkarnaatio, jonka tehtävä on tuoda muinainen viisaus nykypäivään. Väinämöinen ja äitihahmo Riitta puhuvat läpi elokuvan new agen hengessä pehmeitä siitä kuinka materian maailma on vain harhaa, suorassa kontrastissa Marxiin ja materialismiin vetoavaan hurripahis Kurtiin. Tavoitteeksi nousee tämän maailman tajuaminen harhaksi ja korkeampiin hengellisiin tavoitteisiin kurottaminen. Väinö/Väinämöinen tuomitsee myös kristinuskon ja alkoholinkäytön osana samaa ulkomaalaisperäistä mädätystä joka on vieraannuttanut suomalaiset vanhasta viisaudesta.

Elokuvan hahmot esittävät allegorisia rooleja tässä new age -näytelmässä. Kurt on paha materialismi, Väinämöinen muinainen viisaus, Riitta haloslaisen "matriarkaatin" (Jarin, ei Tarjan!) jumalallinen äitihahmo ja niin edelleen. Joukahainen esittää ahneutta ja pyrkyriyttä vastaparina Sampolle, joka on aluksi korruptoitunut mutta ei siis hairahda lopullisesti vaan valitsee oikein. Kullervo/Uusivirta on viha. Kun vihasta, ahneudesta ja materialismista eli pahuudesta on päästy eroon, voi uusi aika koittaa: Sampo aloittaa tapahtumakulun jonka päätöksenä on se että Riitta synnyttää uuden Väinämöisen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Halosen omakuva näkyy siinä että vaikka muilla kalevalaisilla hahmoilla on vastineensa nykyisyydessä, Halosen itsensä esittämällä Ilmarisella ei ole. Symboliikka on selvä: siinä missä Seppo Ilmarinen takoi menneisyydessä sammon, on nykyajan Ilmarinen näkymättömissä kameran takana, eli ohjaaja itse. Kalevalaelokuva on hänen samponsa meille. Mutta mitä tämä sampo jauhaa?

Elokuvan symboliikan toinen taso on selvästi poliittinen. Viittaus Kainuun kuninkaisiin ja Suomen "voittajien kirjoittamaan muinaishistoriaan" sitoo elokuvan suoraan Halosen haastatteluissaankin ilmaisemaan ja suosiotaan kasvattavaan kajahtaneeseen salaliittoteoriaan jossa väitetään muinaisella "Suomella" olleen huikea myyttinen menneisyys keskiaikaisena suurvaltana, jonka pahat ruotsalaiset historioitsijat ovat pyyhkineet aikakirjoista.

Historiantulkintana tämä on naurettava; se saa Matti Klingen muinaiset merivallat - josta muuten ketkään muinaissuomihaahuilijat eivät edes tunnu olevan tietoisia - näyttämään tunnollisen historiankirjoituksen malliesimerkiltä. Ajatus siitä että yliopistojen kielitaistelujen ja heimoaatteen pauloissa olleet historioitsijat olisivat viime vuosisadan alkupuoliskolla toimineet samanaikaisesti ruotsalaisuuden agentteina Suomen muinaishistorian väärentämisessä on käsittämätön ja osoittaa lähinnä etteivät tällaisia huuhaa-aatteita propagoivat tunne lainkaan suomalaista historiankirjoitusta. Halonen on kuitenkin heittäytynyt tämän "vaihtoehtohistorian" avoimeksi kannattajaksi ja saarnaa sen evankeliumia elokuvassaan.

Toinen poliittinen aspekti, joka on näyttänyt viehättävän monia elokuvakriitikoita maassamme, on Halosen saarna ruotsalaista finanssikapitalismia vastaan. Nykyajan Kurt edustaa ruotsalaista salaliittoa joka pyrkii haalimaan käsiinsä Suomen "kansallisomaisuuden". Pinnallisesti katsottuna tämä voitaisiin ehkä nähdä jonkinlaisena ns. uusliberalismin kritiikkinä, mutta niin tehdäkseen on jätettävä kokonaan huomioimatta yksi keskeisimmistä kohtauksista: se jossa Kurt esittelee sammon Sampolle. Kurt toteaa että heidän "firmansa" ei tarkkaan ottaen tavoittele voittoa, vaan tietoa. Konttorin kellariin jemmattu sampo on nimenomaan tätä tietoa, jonka avulla Suomen kansaa hallitaan. Taloudellinen menestys on siis vain väline salaliiton todellisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Muinaisajan tapahtumat rinnastuvat suoraan tähän aspektiin: näemme kuinka Louhen ja karikatyyriruotsalaisen johtama ulkomaalainen rosvojoukko ryöstää Kalevalan suomalaisilta sammon. Arvatenkin juuri tästä seuraa ruotsalaisten nykyinen valta-asema, joka on kumottava että uusi Suomi voi syntyä.

**

Tarinan poliittinen juoni on siis se, että paha ruotsalainen kapitalistinen salaliitto hallitsee Suomea pimittämällä suomalaisilta todellista tietoa heidän omasta menneisyydestään. Tämä yhdistyy saumattomasti new age -teemaan, jossa muinaisessa suomalaisessa viisaudessa on avain uuden Suomen ja ihmiskunnan syntyyn, mutta ruotsalainen pahuus estää tätä muinaista suomalaisuutta pelastamasta maailmaa.

Tätä ei oikein voi eikä pidäkään sanoa mitenkään kiltisti tai kaarrellen, joten sanotaan se suoraan: Halosen elokuva on umpirasistinen. Ruotsi ja ruotsinkielisyys näyttäytyy yksinomaan pahana suomalaisuuden vihollisena. Lainatakseni metaforan Jari Peltosen erinomaisesta arvostelusta, edes Mel Gibson kännissä ei kirjoittaisi elokuvaa jossa koukkunokkaiset Rabinovitsh ja Finkelstein juonisivat yhdessä juutalaista salaliittoa Amerikan hallitsemiseksi, ja sitten näytettäisiin historiallisena takautumana kuinka paskaa hepreaa puhuvat eläimelliset barbaarit hyökkäävät arjalaisten puritaanien kimppuun. Meillä tällainen törky saa tiedostavilta kriitikoilta kehuja. Onko tämä nyt sitä suvaitsevaiston fasismia?

Vanhaa kunnon antisemitismiä mukaileva puhe ei toki ole vierasta maamme vasemmistollekaan, mutta Halosen Kalevalan edustamalle myyttis-nationalistiselle eskatologialle jossa kansakunta syntyy uudelleen vapauteen kukistettuaan muinaisen viisautensa avulla pahan finanssikapitalismin on täsmällisempi vertauskohde, ja se on se toinen punalippuinen totalitarismi. Elokuvan ideologia on nimittäin suoraan sanoen kansallissosialistinen. En muista että olisin koskaan kohdannut näin suorastaan svekofoobista ja äärinationalistista historiantulkintaa. Kun siihen vielä lisätään myyttinen new age -profetia uuden Suomen synnystä, on paketti valmis.

Siihen nähden että elokuvan vaivaannuttavimmat kohtaukset ovat nykyaikaan sijoittuvassa juonessa, olisi elokuva ollut miellyttävämpi ja ideologisesti johdonmukaisempi jos sen päähenkilö olisi ollut Pekka Siitoin. Valtakunnanjohtaja olisi voinut nykyhetkessä horista ruotsalaisten historian vääristelystä ja tulla ruotsinkielisen suvaitsevaiston vainoamaksi. Sitten hän voisi napata sieniä, langeta loveen ja nähdä psykedeelisiä näkyjä kalevalaisesta muinais-Suomesta. Kun asiaa tarkemmin ajattelee niin Siitoimen sieniodysseia olisi todennäköisesti parempi elokuva. Ainakin se olisi rehellisempi.

**

En varsinaisesti odottanut että Jari Halosen Kalevala olisi hyvä elokuva. En kuitenkaan olisi uskonut että se on niin tyrmistyttävän huono. Samoin olin tietenkin nähnyt Halosen horisevan pseudohistoriallisista salaliittoteorioistaan ja meninkin katsomaan Kalevalan osin hörhölogisesta kiinnostuksesta; en silti osannut lainkaan odottaa että elokuvan viesti olisi että Vesimiehen aika voi alkaa vasta kun viimeinen ruotsalaispankkiiri on eliminoitu Suomenniemeltä. Halosen natsikalevalassa ei ole jälkeäkään vaikkapa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoman luovasta hulluudesta; se on yksinkertaisesti surkea elokuva jolla on harvinaisen vastenmielinen poliittinen sanoma.

Jos Halosen pyrkimys ryhtyä suomalaisen elokuvan Yrjö von Grönhageniksi on hämmentävä, niin sitäkin hämmentävämpiä ovat olleet joidenkin kriitikoidemme reaktiot. On pelottavaa ajatella että näinkin tyylipuhdasta natsi-ideologiaa saa tuputettua elokuvan ammattilaisille naamioimalla sen new age -hörhöilyksi ja materialismin kritiikiksi. Kehittyvä yhteys suomalaisen hörhöilyn ja uusnatsismin välillä on huolestuttavaa. Aikaisemmin paraatiesimerkki tästä olisi ollut rokotehuuhaata uusnatsien kulttuurimarxilaisuuspropagandan rinnalla julkaiseva Magneettimedia; nyt se on Halosen natsikalevala.

1 comment:

saint-simon said...

Kiitos erinomaisesta ja erilaisesta arviosta. Tuohon ihmettelyysi, miksi arviot ovat niin myötäsukaisia, voisin mainita kaksi syytä, jotka tulivat lukiessa mieleen. Ensinnäkin taidejärjestelmässämme on melko harvinaista, että korkeaan asemaan itsensä taiteillutta henkilöä arvioidaan samalla kriteeristöllä kuin vähäisempiä tekijöitä. Kritikoinnissa on toisin sanoen käytössä nk. pärstäkerroin. Toisaalta on niin ikään epätavallista, että vakavien teosten "katsomukselliseen" ainekseen pureuduttaisiin kovin järjestelmällisesti, saati kriittisesti. Kun tietyt perusasenteet (materialismin vastustaminen, henkisten arvojen ylentäminen) vain ovat kohdallaan, kriitikot eivät halua tutkia teosten maailmankuvaa sen syvällisemmin. Taiteilijamme ovat tottuneet siihen, että teoksiin voi kirjoittaa sisään hyvinkin poleemisia kannanottoja ilman, että se nousee erityisen ihmettelyn, saati järjestelmällisen kritiikin aiheeksi.

Olen myös törmännyt erikoiseen näkemykseen, jonka mukaan taideteokset eivät varsinaisesti välitäkään arvoja tai asenteita, koska ne ovat taiteellisia, eivät poliittisia kannanottoja. Taide ei niin ikään ole tiedettä, joten sen välittämät tosiasiaväitteetkin sotkeutuvat samaan "taiteellisen ilmaisun" käsitteeseen. Taide nähdään siis itseistarkoituksena, jolla ei ole sellaisia ulkotaiteellisia merkityksiä tai yllykkeitä, joita voisi arvostella moraalisin, tiedollisin, tms. perustein. Tällainen semantiikka tekee mahdolliseksi sen, että taiteen keinoin voi välittää näkemyksiä ilman, että niistä joutuu neuvottelemaan niin kuin tavallisen arkiviestinnän tasolla joutuu. Samalla on päivänselvää, että taide välittää maailmankuvaa ja esittää tosiasiaväitteitä siinä missä muukin tarkoituksellinen viestintä.

Jos siis haluat ajaa jotain kyseenalaisena pidettyä asiaa, mutta et siedä ajatusta, että joutuisit perustelemaan sitä järkiargumentein tavan kuolevaisille, kannattaa ryhtyä taiteilijaksi.