Tuesday, October 21, 2014

Gamergate ja etuoikeuden politiikka

Gamergate-skandaali tapahtuu. Asiasta on lyhyt kuvaus Nyt-liitteen sivuilla, mutta äärimmilleen lyhennettynä netissä riehuu tällä hetkellä häiriintynyt naisvihakampanja jossa erinäisillä internetin keskustelupalstoilla masinoidaan nettiterroria naispelikehittäjiä ja -kommentaattoreita vastaan. Tekosyynä tälle on vale jonka mukaan pelikehittäjä Zoe Quinn olisi harrastanut seksiä toimittajan kanssa saadakseen pelilleen suosiollisen arvostelun. Tarinan ongelma on se että kyseistä arvostelua ei ole olemassa, mutta tämä ei tietenkään nettitrolleja häiritse. Quinn on joutunut lähtemään kotoaan saatuaan jatkuvalla syötöllä yksityiskohtaisia ja uskottavia tappouhkauksia. Jo Quinnia ennen naisvihaajien kohdelistalla ollut Anita Sarkeesian joutui perumaan puhetilaisuuden Utahin yliopistolla sen jälkeen kun paikalla uhattiin järjestää uusinta Montréalin verilöylystä. Sarkeesianin "rikos", muuten, on sarja Youtube-videoita joissa hän kommentoi sukupuolen esittämistä peleissä.

Gamergate-liikkeessä on siis kyse sekopäisestä naisvihasta joka on naamioitu keskusteluksi "journalismin etiikasta". Toimittaja Jesse Singal on kirjoittanut hyvän yhteenvedon jossa hän pyytää Gamergate-aktivisteja lopettamaan valehtelun ja myöntämään mistä heidän "liikkeessään" on todella kysymys. Singal tutustui gamergatistien itse hänelle antamiin lähteisiin, osallistui heidän nettikeskusteluihinsa ja tuli näistä vain entistä vakuuttuneemmaksi että kyseessä on nimenomaan naisviha ja antifeminismi. Tästähän kyseiset aktiivit tietenkin raivostuvat. Koska nykyään on muotia tuoda kaikki englanninkielisen maailman sosiaaliset ilmiöt meille, on heitä Suomessakin; linkittämäni Nyt-liitteen artikkelin kommenttipalsta on väärällään nimimerkkejä miesselittämässä kuinka kyse on "journalismin etiikasta". On kuitenkin harvinaisen vaikea ottaa vakavasti kuvitelmaa että ensinnäkin journalismin etiikkaa voisivat rakentavasti vaatia sellaiset ihmiset jotka eivät vaatimuksistaan päätellen tunnu ymmärtävän siitä yhtikäs mitään, toiseksi etiikkavaatimuksia ihmisiltä joiden keskeisin väärinkäytösväite on puhdas valhe, tai kolmanneksi uskoa että naisten järjestelmällinen ahdistelu ja terrorisointi olisi jotenkin mielekäs tapa saavuttaa eettisempää journalismia.

Gamergatistien käytöksessä on jotain perin tuttua. Tein kandintutkielmani Homma-foorumista, jonka toimintaan olin kieltämättä tutustunut aiemminkin sen erinäisten edustajien mm. häiriköidessä blogejani niin raskaasti että nykyinen moderointipolitiikka oli pakko ottaa käyttöön. Homman ideologian edustajat ovat kovaan ääneen vastineet että heitä on kutsuttava julkisuudessa "maahanmuuttokriitikoiksi", ja jos heitä luonnehtii rasisteiksi alkaa hirveä itku ja parku siitä kuinka meedia mustamaalaa ja panettelee heitä ja kuinka asioista on voitava keskustella. Tähdennetään että hehän nyt vain kriittisesti kansalaiskeskustelevat humanitaarisen maahanmuuton yheiskunnallisista vaikutuksista yms jne. Tähän terminologiakysymykseen on kuitenkin harvinaisen helppo ottaa kantaa: tarvitsee vain tutustua Homma-foorumin toimintaan. Toki se on vastenmielistä, mutta tieteen ja kandidaatin oppiarvon nimissä olen näin tehnyt.

Tutkimassani materiaalissa sana "maahanmuuttaja" ja koko maahanmuuton käsite on Homma-foorumilla koodisana. Kun hommalaiset kertoivat foorumilla kuinka he ovat Homman ideologiaan, "nuivuuteen", päätyneet, toistui tarinoissa kertomus siitä kuinka "maahanmuuttajan" kohtaaminen oli yksiselitteisesti asia joka teki kantaväestön edustajasta "nuivan". "Nuivuuden" saattoi laukaista mm. vieraskielinen opasteksti kirjastossa. Vaikka foorumilta jatkuvasti moderoidaan pois räikeimmät rasistiset kirjoitukset, ei sen ominaispiirteiltä voi mitenkään välttyä: "nuivuus" on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhdasta rasismia. Homman ja siihen liittyneen liikehdinnän taustoihin tutustuminen tekeekin selväksi Homman yhteydet yleiseurooppalaiseen fasismin ja poliittisen rasismin perinteeseen. Asiassa ei pitäisi olla kenellekään mitään epäselvää.

Tästä huolimatta kyseisen ideologian edustajat saavat hepulin jos heidän toiminastaan käytetään nimitystä "rasismi". Sama henkilö saattaa esimerkiksi blogissaan hyvin avoimesti kertoa siitä kuinka hänen sympatiansa loukkaantunutta pikkulasta kohtaan haihtui välittömästi kun hän sai kuulla tämän olevan ihonväriltään musta, tai levittää amerikkalaisten rasistien rotuopillisia traktaatteja kuuluisan webbisivunsa edellisellä versiolla ja kuulua uusnatsijärjestöön joka kampanjoi rotujen "luonnotonta sekoittumista" vastaan, ja kiihottaa itsensä kuitenkin valtavaan raivoon jos häntä sanotaan rasistiksi tai uusnatsiksi. Täsmälleen samalla tavalla kuin naisia järjestelmällisesti ja seksistisesti ahdistelevan "gamergate"-liikkeen puolestapuhujat inttävät ettei tässä umpisovinistisessa naisvihassa ole suinkaan missään nimessä kysymys siitä että he haluaisivat naisten olevan hiljaa videopeleistä. "Journalistinen etiikka" on gamergatisteille samanlainen naurettava poliittisen korrektiuden savuverho kuin "maahanmuuttokritiikki" on rasisteille. Lieneekö sekään sattuma että molempien tahojen puolustajat yrittävät selittää pois näiden harjoittamaa terroria uhrien itsensä lavastamina "false flag" -huijauksina?

**

Liikkeiden yhtäläisyydet eivät suinkaan pääty tähän. Mainitsemassani Singalin yhteenvedossa hän esittää gamergate-aktiivien vaatimuksen olevan todellisuudessa että "social justice warriorit" eli ilmeisesti kaikki feministit tai mitenkään muuten sukupuolesta tai tasa-arvosta välittävät ihmiset pysyisivät erossa peleistä. Social justice warrior on terminä jokseenkin identtinen Homma-foorumin suosiman "mokuttajan" tai "monikultturistin" kanssa: kumpikin edustaa näissä kuvitelmissa selväjärkisen "tavallisen kadunmiehen" monoliittistä, ideologisesti seonnutta vastustajaa jonka lonkerot ulottuvat kaikkialle journalismiin ja yhteiskuntaan. Singal esittää gamergate-vaatimuksen lyhyesti muodossa "pidetään politiikka erossa peleistä".

Tämä vaatimus on täysin älyvapaa. Videopelit ovat poliittisia, koska kaikki taide, viihde tai yleensä representaatio on poliittista. Kyse on tarkkaan ottaen siitä että gamergatistit haluavat ettei peleissä saa olla sellaista politiikkaa joka ei miellytä heitä. Heitä miellyttävä representaation politiikka, eli sellainen sukupuolen umpisovinistinen esittäminen johon he ovat tottuneet, ei heille ole lainkaan politiikkaa vaan normaalitila. Tämän normaalin kyseenalaistaminen ajaa gamergatistit järjettömän raivon valtaan ja lietsoo vainoa ja terroria niitä naisia kohtaan joiden he kuvittelevat olevan tästä vastuussa.

Samasta on kysymys myös poliittisessa rasismissa: etuoikeutetun ryhmän monopoli julkiseen tilaan on uhattuna. Homma-foorumin "kääntymyskertomuksissa" toistui jäsenten kokemus siitä kuinka pelkästään "ulkomaalaisen" näköisen ihmisen näkeminen oli joillekin jäsenille ahdistava ongelma. "Ulkomaalainen" ja "maahanmuuttaja" tarkoittavat rasistin kielessä tietenkin ketä tahansa joka poikkeaa ulkonäöltään valtaväestöstä, olivat he sitten turisteja, toisen polven maahanmuuttajia tai vaikka romaneja, joiden kuvaileminen maahanmuuttajina vaatii jo mielenkiintoista aikakäsitystä. Tämä nähtiin harvinaisen selvästi äskettäisessä katuväkivaltamoraalipaniikissa, jossa vaadittiin Suomessa syntyneiden Suomen kansalaisten karkottamista "koteihinsa". Minä luulin että ne olivat jo siellä Vantaalla; rasistille on selvää ettei "vääränvärisen" ihmisen koti voi koskaan olla Suomi. Homma-foorumin rasismi on mielestäni pitkälti nähtävä reaktiona siihen ettei arkipäiväinen rasismi ole Suomessa enää samalla tavalla hyväksyttävää kuin se oli esimerkiksi tämän kirjoittajan lapsuudessa: siksi Hommalla myös toistuvasti yritetään esittää että rasistit ovat todellisuudessa sorrettu vähemmistö. Tämä rasismin salonkikelpoisuuden lasku uhkaa kajota rasistin etuoikeuteen sanoa mitä lystää ja pitää itseään muita parempana pelkän ihonvärinsä vuoksi.

Samanlainen etuoikeusaseman menettämisen pelko näkyy selvästi gamergate-liikkeessä. Videopelejä on kauan pidetty lasten tai vanhempiensa nurkissa nahjustelevien nuorten ala-arvoisena viihteenä, johon ei ole soveliasta kiinnittää liikaa huomiota. Ironista kyllä, gamergatistien vihaama Anita Sarkeesian on nimenomaan ottanut pelit vakavasti ilmaisun muotona ja kohdistanut niihin sellaista kritiikkiä jota taiteeseen ja salonkikelpoiseen viihteeseen on tapana kohdistaa. Sovinistipelaajien nettimaailman reaktio on raivo, koska he haluavat samaan aikaan pelejä kohdeltavan vakavasti otettavana taiteenmuotona, mutta eivät missään nimessä halua että peleihin kohdistettaisiin sellaista kritiikkiä jota taiteeseen kohdistetaan. Samalla tavalla rasistit tahtovat esiintyä sekä enemmistön oikeuksien puolustajina että sorrettuna poloisena vähemmistönä. Niin kauan kun pelit olivat vain teinipoikien fantasiamaailmoja saatettiin niitä luoda ensisijaisesti heidän tarpeitaan varten; tämä oli se kuvitteellinen "ei-poliittinen" tila jota gamergate-aktiivit ovat kaipaavinaan. Kun ryhdytään tekemään pelejä jotka huomioivat myös muut kohderyhmät, näyttäytyy tämä gamergatisteille hyökkäyksenä heidän etuoikeuttaan vastaan. Videopelit eivät olekaan enää heidän leikkikenttänsä.

**

Tähän etuoikeusaktivismiin kuuluu olennaisesti pyrkimys näyttäytyä samanaikaisesti tavallisen enemmistön edustajana ja sorrettuna erityissuojelua ansaitsevana vähemmistönä. Käsittääkseni tämä jakomielinen asemoituminen on kristinuskon peruja, tai ainakin kristilliskonservatiivien "moral majority"-tyylisten liikkeiden popularisoima. Se on jokatapauksessa selvästi sukua myös toiselle näkyvälle naisvihaliikkeelle, eli sille ns. "miesliikkeelle" jota Suomessa edustaa muun muassa eräs "pariutumisasiantuntijana" esiintyvä turha julkkis. Kyseisessä liikkeessä on sama pyrkimys kääntää sosiaalisen etuoikeuden asema päälaelleen ja esittää että etuoikeutettu enemmistö onkin tosiasiassa sorrettu vähemmistö, ja yhteiskunnan valtarakenteita kyseenalaistava poliittinen liike onkin muka itse sortokoneisto. Väite on jokaisessa tässä mainitussa tapauksessa täysin naurettava, mutta koska ihmisellä on valitettava taipumus hakeutua sellaisen tiedon pariin joka häntä itseään miellyttää, on näinkin idioottimaisilla pseudoälyllisillä kyhäelmillä kannattajia. Kyhäelmän miellyttävyys piilee siinä että se yrittää esittää taistelun miehen etuoikeusaseman säilyttämiseksi jonkinlaisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteluna.

Kokonaisuutena siis huolestuttavan moni aikamme nettiriehumisilmiö tuntuu olevan osa laajempaa uuskonservatiivista liikettä, jonka pääasiallisena käyttövoimana toimii yhteiskunnan etuoikeutettujen ryhmien edustajien pelko ja raivo kasvavan moninaisuuden edessä. Tämä luo kysyntää erilaisille symbolisille kampanjoille ja seonneille salaliittoteorioille, joita ruokkii tietoyhteiskunnan onneton tapa luoda ja ylläpitää erilaisia ideologisia kaikukammioita joissa samanmieliset lietsovat toisiaan kuvitteellisia vihollisiaan vastaan. Optimismille antaa aihetta ajatus tällaisesta "etuoikeusaktivismista" häviävänä taisteluna kadonneen etuoikeuden puolesta; pessimisti kysyy kuinka suuren hinnan nämä riehuvat häiriköt onnistuvat sitä ennen viattomista kiskomaan.

Kenties omituisin gamergate-käänne tapahtui viime viikolla kun Wikileaks-sivusto ryhtyi avoimesti liputtamaan gamergaten puolesta. Vai onko se sittenkään niin omituista? Onhan Wikileaksin nokkamies sentään ollut vuosikausia paossa seksuaalirikossyyteitä. Laajempi asiayhteys on kuitenkin olennainen: onhan Vladimir Putinin Venäjä pyrkinyt esiintymään nimenomaan konservatiivisuuden ja etuoikeuksien puolustajana kaiken maailman kulttuurimarxilaisia ja social justice warrioreita vastaan! Ei olekaan mikään sattuma että Suomen eduskuntapuolueista suurin edustus Putin-faneja löytyy juurikin Homma-foorumin puolueesta perussuomalaisista. Onko siis sittenkään kovin omituista että Putinin propagandakanavalle taannoin työskennelleen seksirikosepäillyn luotsaama pulju lähestyisi gamergate-aktiiveja? Onhan heillä yhteinen vihollinen: feminismi.

Tämä uusi kylmä sota luo aivan ihmeellisiä kanssamatkustajia.

Wednesday, July 23, 2014

Suomen rauhanjärjestöt ja Ukraina: Kenen lauluja laulat

Olen pasifisti ja totaalikieltäytyjä, mutta olen kokenut suomalaiset rauhanjärjestöt aina jotenkin vieraiksi. Jopa Aseistakieltäytyjäliiton, vaikka heistä olikin läheisilleni suuri apu kun suoritin vankeustuomiotani. Ukrainan kriisin jatkuminen tarjoaa mahdollisuuden esitellä miksi suhtaudun näihin järjestöihin niin epäluuloisesti.

Ukrainan tapahtumista on periaatteessa olemassa kaksi eri tulkintaa. Yhden mukaan Venäjä on tukemansa diktaattorin kukistuttua ryhtynyt käymään määrätietoista sotaa Ukrainan valtiota vastaan, ensin lavastamalla kriisin Krimin niemimaalla ja miehittämällä sen, sitten lähettämällä tiedustelupalvelujensa työntekijöitä esiintymään "separatisteina" Itä-Ukrainassa. Tätä näkemystä voidaan, jos tahdotaan, nimittää länsimieliseksi.

Vastakkainen näkemys lähtee siitä että Ukrainassa tapahtui uusnatsien vallankaappaus Yhdysvaltojen ja Naton tuella, osana länsiliittoutuneiden laajentumispyrkimyksiä; tämän näkemyksen kannattajien mielestä länsimainen media valehtelee häikäilemättömästi Ukrainan tapahtumista ja pyrkii lietsomaan sotaa Venäjää vastaan, jonka toiminta on ollut puhtaasti sovittelevaa ja puolustuksellista. Tällaista tulkintaa kannattaa monenkirjava joukko toimijoita, ja sitä edistää jatkuvasti Venäjän (usein hupaisa) virallinen media. Etenkin jälkimmäisen tosiasian nojalla tätä kantaa voidaan nimittää "itämieliseksi".

Omasta mielestäni jälkimmäinen tulkinta on selvästi ristiriidassa todellisuuden kanssa. Hyvän esimerkin tästä ristiriidasta tarjoaa malesialaiskoneen alasampuminen Itä-Ukrainassa; tapahtuma josta Venäjän medialla tuntuu olevan kovin erilainen käsitys kuin muulla maailmalla. Kyse ei muutenkaan ole mistään akateemisesta näkemyserosta vaan siitä että tämä itäinen tulkinta edustaa totalitaarisen valtion propagandakoneiston käymää informaatiosotaa. Osa näitä näkemyksiä levittävistä ihmisistä toimii täysin avoimesti Venäjän valtion ja sen bulvaanien palveluksessa, esimerkiksi niinsanotun "Donetskin kansantasavallan" eli Venäjän Itä-Ukrainaan lavastaman separatistiliikkeen Suomen edustaja Johan Bäckman. Samoin vaihtoehtosivusto Verkkomedian päätoimittaja Janus Putkonen on puolensa valinnut, ja Verkkomedia onkin jo jonkin aikaa toistanut uskollisesti Kremlin median linjaa.

**

Mihin suomalaisten rauhanjärjestöjen kannanotot tällä janalla sijoittuvat? Katsotaan.

Suomen rauhanpuolustajien verkkosivulla on kokonainen Venäjä-osio, jossa on artikkeleita järjestön lehdestä sekä netissä julkaistuja tekstejä. Ohessa muutamia esimerkkejä siitä mikä niiden linja on:

"Jugoslavian ja Ukrainan tapahtumia yhdistää Yhdysvaltain halu vetää nämä alueet valtapiiriinsä. Johnstonen mielestä Jugoslavian hajoamista käytettiin koelaboratoriona hahmoteltaessa menetelmiä, joita sitten sovellettiin "värivallankumouksissa" ja muissa "hallituksenvaihto"-operaatioissa maissa, joiden johtajia Yhdysvaltain hallitus piti etujensa valossa hankalina."

- artikkeli Ukraina, Krim ja geopoliittisen pelin vaarat, Rauhanpuolustaja-lehti 2/14

Huomaatte että Rauhanpuolustajien lainaaman asiantuntijan mukaan myös Jugoslavian sodat olivat Yhdysvaltojen juoni. Järjestö on julkaissut kyseiseltä asiantuntijalta aiheesta kokonaisen kirjan suomeksi. Hänen näkemyksensä edustavat sataprosenttisesti Venäjän nykyjohdon propagandaa.

Maaliskuun alussa Rauhanpuolustajat vielä tuomitsivat Krimin miehityksen, mutta sittemmin ääni kellossa on muuttunut: paria viikkoa myöhemmin kiirehdittiin selittämään että Venäjän toimet "selittyvät maan reaktiolla Ukrainan kriisiin ja samanaikaisiin Naton laajenemispyrkimyksiin", ja olennaisinta on ettei Suomen tule liittyä Natoon. Uusimmassa lehdessä järjestö tarjoili "asiantuntijansa" häiriintyneiden salaliittoteorioiden lisäksi kokoelman Nato-vastaisia lausuntoja "ensiavuksi tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa riehuvaan Nato-intoiluun".

Sadankomitealta osoittautui perin hankalaksi löytää yhtään sisällöllistö kannanottoa Ukrainan tilanteeseen. Sadankomitean ja Rauhanliiton yhteinen kannanotto Krimin tilanteeseen oli kuitenkin yleisasultaan positiivinen, vaikka toki siinäkin korostetaan ettei Suomen tule liittyä Natoon.

Valitettavasti Aseistakieltäytyjäliitto taas on selkeästi Rauhanpuolustajien kanssa samoilla linjoilla. Tätä kirjoittaessani uusin julkaisu heidän webbisivullaan oli War Resisters' Internationalin täysin puolueellinen kannanotto, jossa keskitytään Naton ja Ukrainan laillisen hallituksen "fasistien" tuomitsemiseen. Naton laajeneminen ja Krimin miehitys molemat tuomitaan ikään kuin tasavertaisina asioina, ja Ukrainaan vaaditaan "rauhanneuvotteluja".

Muita Ukraina-aiheisia julkaisuja ovat Jonathan Powerin Lännen tekopyhyys Ukrainassa, josa muun muassa järkeillään etteivät Itä-Ukrainan separatistit voi olla venäläisiä, sekä Jan Obergin monimutkainen ja polveileva kirjoitus jossa toistetaan Venäjän propagandakoneiston levittämiä valheita, mm. täysin fiktiivistä lupausta rajoittaa Naton laajentumista ja päädytään jälleen kerran syyttämään tapahtumista länttä. Samoin rauhanliikkeen vanha huru-ukko Johan Galtung vaatii ennen kaikkea Naton pitämistä ulkona Ukrainasta, ja maalailee maan kahtiajakoa lännen ja Venäjän välille. Venäjää ei siis Galtungin mielestä tarvitse Ukrainasta pitää ulkona.

**

Kokonaisuutena rauhanjärjestöjemme verkkosivuihin tutustuminen Ukrainan kriisin tiimoilta on masentava kokemus. Etenkin Rauhanpuolustajien ja Aseistakieltäytyjäliiton julkaisuja leimaa täysin yksipuolinen asenne Ukrainan tapahtumiin: "länsimielinen" näkemys tyrmätään propagandana tai parhaimmillaankin sivuutetaan kokonaan, kun taas Venäjän toimille pyritään keksimään mitä mielikuvituksellisimpia oikeutuksia, logiikalla joka on peräisin suoraan Venäjän valtion propagandakoneistolta.

Oli Ukrainan tapahtumista mitä mieltä tahansa, on todettava ettei ainakaan Rauhanpuolustajien tai Aseistakieltäytyjäliiton toiminnassa ole minkäänlaista pyrkimystä objektiivisuuteen tai poliittiseen riippumattomuuteen: molemmat järjestöt toimivat avoimesti Ukrainan konfliktin toisen osapuolen huutosakkina. Tällaisella toiminnalla ei ole mitään tekemistä antimilitarismin tai rauhantyön kanssa; päinvastoin molempien organisaatioiden tiedotuslinja on Venäjän kansainvälisen lain vastaisen voimankäytön puolustaminen. Onko nykyäänkin todella niin että Moskovan ohjukset ovat rauhan ohjuksia? Naiivina ihmisenä olin kuvitellut tämän ajattelun kuolleen Neuvostoliiton mukana. Toki sellainen asenne asettaa myös ns. rauhanjärjestöjemme pakkomielteisen Nato-vastaisuuden oikeaan asiayhteyeensä; onhan Venäjä tehnyt selväksi vastustavansa sitä.

Itse olen pasifistina ja antimilitaristina sitä mieltä että nykyisessä maailmantilanteessa Suomi valitettavasti tarvitsee vahvan maanouolustuksen. Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka ja aseelliset hyökkäykset naapurimaihin ovat aikamme vakavin uhka Euroopan rauhalle. Se että rauhanjärjestöinä esiintyvät organisaatiot pyrkivät selittelemään ja oikeuttamaan Venäjän toimia ja demonisoimaan Natoa ja Yhdysvaltoja ei ole rauhantyötä. Päinvastoin, se on Moskovan työtä, ja ainakin Rauhanpuolustajat ja Aseistakieltäytyjäliitto ovat nähdäkseni tehneet harvinaisen selväksi kenen lauluja he laulavat.

(25.7. korjattu kommenttien perusteella huolimattomuusvirhe. Pahoittelen!)

Monday, July 7, 2014

"Poliittinen korrektius" ja loukkaantumisen poliittisuus

Sukupuolentutkimuksen parissa aikoinaan meritoitunut Jack Halberstam bloggasi hiljattain kielenkäytöstä, loukkaantumisesta ja feminismistä. Halberstam pilkkaa tietyissä nettikulttuureissa vakiintunutta tapaa merkitä esimerkiksi seksuaaliseen väkivaltaan viittaavaa materiaalia "trigger warningilla", eli sisältövaroituksella, ja valittaa siitä kuinka "poliittiseen korrektiuteen" vetoava pyrkimys valvoa kieltä jakaa feminististä liikettä ja estää huumorin käyttöä.

Olen seurannut näistä aiheista käytyjä nettikeskusteluja jonkinlaisella aktiivisuudella jo useamman vuoden. Kysymykset sisältövaroituksista ovat toisaalta osa paljon laajempaa keskustelua feminismin intersektionaalisuudesta - eli siitä miten feminismissä voidaan huomioida mies/naisjaon lisäksi sukupuolen moninaisuus sekä rodun, luokan ja muiden identiteetin osatekijöiden vaikutus - ja kielen poliittisuudesta, ja toisaalta ovat mm. amerikkalaisen yliopistoaktivismin kautta nousseet netin alakulttuureja "korkeammillekin" areenoille. Tämän keskustelun yleiskuvaan nähden Halberstamin teksti meemikuvineen on rehellisesti sanottuna täysin ala-arvoista roskaa, mutta koska Halberstamin uudempi tuotanto on saavuttanut tiettyä näkyvyyttä ja tätäkin tekstiä olen nähnyt jaettavan, ajattelin sen tiimoilta käsitellä aihetta vähän laajemmin.

**

Halberstamin kirjoituksen keskeisin ongelma on että hän pelkistää koko keskustelun kielenkäytön ja nimitysten poliittisuudesta henkilökohtaisten tunteiden tasolle, ennen kaikkea henkilökohtaisen loukkaantumisen. Hän myös avoimesti pilkkaa nykyisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia nuoria ja heidän ongelmiaan, vedoten siihen että edellisellä sukupolvella oli paljon vaikeampaa - ilmeisesti ymmärtämättä lainkaan että tämä saa hänen oman viittauksensa The Four Yorkshiremen -sketsiin näyttämään vähintään kummalliselta. Kyseinen sketsi sivumennen sanoen esitettiin alunperin At Last the 1948 Show'sa, ei Monty Pythonissa.

Halberstamin kanta on hänen ansioluetteloonsa nähden erittäin hämmentävä, koska kuvittelisi että nimenomaan sukupuolentutkimuksen parissa ansioitunut henkilö ymmärtäisi että kielenkäytössä on kyse paljon muusta kuin joidenkin yksilöiden henkilökohtaisista tunteista. Nykyisten ihmis- ja yhteiskuntatieteiden perusolettamus on että maailma on hyvin pitkälti sosiaalisesti luotu: asioiden merkitykset eivät sisälly niihin itseensä vaan annetaan kielen kautta, ja sosiaaliset instituutiot luodaan nimenomaan kielen avulla. Ne yhteiskunnan sortavat ja eriarvoiset rakenteet joita vastaan taisteleminen on feminismin historian ja nykypäivän kaikkein olennaisin sisältö eivät ole lähtöisin fysikaalisen maailman mitattavista faktoista vaan ovat nimenomaan sosiaalisesti, kielen avulla, luotuja. Feminismin perusaksiooma, jopa Halberstamin viittaamassa myyttisessä menneisyydessä, oli "henkilökohtainen on poliittista". Tämän iskulauseen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen että nämä yhteiskunnalliset rakenteet elävät ja uusinnetaan nimenomaan henkilökohtaisen toiminnan tasolla, aivan erityisesti kielenkäytössä. Esimerkiksi ns. rodun tapauksessa kyse on syvästi ihmisten toimintaan vaikuttavasta ajatusmallista joka ei kuvasta mitään biologista todellisuutta, mutta jonka ajatellaan tekevän niin ja jota ylläpidetään sellaisena. Kieli välittää asenteita ja ajattelutapoja; kielenkäyttö on aina poliittista.

Juuri tästä syystä feminismin piirissä on käyty pitkiä ja merkittäviä keskusteluja siitä miten feminismissä, ja aivan erityisesti feministisessä kielenkäytössä, voidaan paremmin huomioida ei vain perinteisesti feminisminkin piirissä kaksijakoiseksi kuviteltu sukupuoli vaan sekä sukupuolen moninaisuus että seksuaalisuus, etnisyys, taloudellinen asema ja monet muut tekijät jotka vaikuttavat ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan. Feminismin sisällä on suuntauksia joiden parissa on todella merkittäviä ongelmia näiden tekijöiden huomioimisessa: etnisyyteen liittyvät kysymykset ovat yhä monella tavalla arka aihe, ja feminismin piirissä toimii yhä avoimen transfoobinen suuntaus. Intersektionaalisuus on vielä erittäin pahasti kesken.

On jokseenkin käsittämätöntä että Halberstamin kannanotto tähän keskusteluun on että on kamalaa kuinka meillä on tällaisia kielipoliiseja ja mielensäpahoittajia jotka loukkaantuvat kaikesta ja haluavat kieltää sanoja. Hän puhuu poliittisesta korrektiudesta ja valittelee sensuuria joka ei salli huumoria, ja pilkkaa tapaa jolla nykyajan nuoriso uhriutuu. Kommenteissa jatkuu sama meno: Halberstamia ylistetään nykyaikaisen sensuurin paljastamisesta, ja "loukkaantujille" nauretaan. Eräs kommentaattori toteaa että onhan se nyt ihan eri asia jos jollakin ihmisellä on todellinen trauma, esimerkiksi sodasta, kun tällainen huomiohakuinen mukaloukkaantuminen ja uhriutuminen. Suomalaiselle lukijalle syntyy vaikutelma että keskustelua käydään Homma-foorumilla; puuttuu vain yhdyssanavirheinen mölinä sananvapaudesta.

Tapa jolla Halberstam ja kommentaattorit yksinkertaisesti kuittaavat muiden ihmisten kokemukset ja tunteet uhriutumisena ja epäaitona on pöyristyttävä. Halberstamin omaa kielenkäyttöä mukaillen voidaan kysyä kuka hän on asettumaan tunnepoliisiksi joka päättää kenellä on oikeus kokea tilanteet tai kielenkäyttö ahdistavana ja satuttavana? Millä kriteerillä hän ja kirjoituksen kommentaattorit pystyvät arvioimaan mikä on aito trauma ja mikä ei ole? Melkoinen psykiatrinen diagnoosi toimittaa blogin kommenttipalstan kautta!

Paljon vakavampi ongelma on kuitenkin se että Halberstam omaksuu sellaisenaan etuoikeutetun tavan puolustaa "sananvapautta" kuviteltua "poliittisen korrektiuden" sensuurivaatimusta vastaan. Hänen retoriikkansa on suoraan äärioikeistolta: kohta ne kamalat uhriutuvat kukkahattufeministit kieltää kaikki vitsit ja meillä ei enää ole sanam vapautta haukkua vähemmistöjä miten huvittaa. Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on jo kauan määrätietoisesti luotu vastakkainasettelua jossa välinpitämättömyys kielenkäytön poliittisuudesta ja sen seurauksista on "rationaalista" ja kielelliseen vallankäyttöön reagoiminen on "tunteellista", "loukkaantumista" ja "mielensäpahoittamista". Täsmälleen samaa on ainakin omien havaintojeni mukaan tehty myös rapakon takana, jonka varjossa on todella omituista että ainoa kytkös laajempaan poliittiseen keskusteluun jonka Halberstam kirjoituksessaan tekee on todella kaukaa haettu assosiaatioketju jolla hän luo häkellyttävän olkiukon uusliberaalista sotilasteollisesta kompleksista, jonka hyödyllisiä idiootteja hän kuvittelee väärää mieltä olevien uhriutujafeministien olevan. Siihen nähden että nimenomaan Halberstamin oma kielenkäyttö selvästi muistuttaa äärioikeistolaista antifeminismiä, voidaan todeta kirjoittajalla olevan pahemman kerran konseptit sekaisin.

**

Yleisellä tasolla Halberstamin kirjoitus on erittäin hyvä esimerkki vallitsevasta poliittisesta strategiasta jolla etuoikeutta tällä hetkellä puolustetaan. Hän on aivan oikeassa siinä että nykyään on tapana pukea kaikenlaisia poliittisia pyrkimyksiä vapauden ja tasa-arvon kaapuun, ja on muistettava kysyä kenen vapaudesta ja kenen tasa-arvosta milloinkin puhutaan. Samaa kannattaa kysyä Halberstamin tekstiltä, ja kaikilta muilta "sanam vapauden" puolustajilta: kenen vapauksista on kysymys? Kenen näkökulmasta pyrkimykset vaikutta kielenkäyttöön ovat "sensuuria" - sana jonka ryöstöviljely on laajentunut jo kauan sitten täysin naurettaviin mittasuhteisiin? Ketä on oikeus pilkata ja ketä ei?

Kieli on poliittista: yhteiskunnassa käytettävä kieli kuvastaa yhteiskunnan valtasuhteita ja rakenteita, ja luo niitä. Tapa jolla vähemmistöistä puhutaan kuvaa suoraan tapaa jolla heihin suhtaudutaan ja välittää näitä asenteita eteenpäin sekä vahvistaa niitä. Vähemmistön käytännön elämässä kieli on tärkeimpiä syrjintää luovia ja ylläpitäviä välineitä, ja syrjinnällä on erittäin tuntuvia konkreettisia vaikutuksia. Sillä miten asioista puhutaan ja millaisia sanoja käytetään on väliä, todellisessa fysikaalisessa maailmassa; kysymys ei ole vain jonkun yksittäisen mielensäpahoittajan loukatuista tunteista vaan yhteiskunnan todellisista rakenteista.

Yksinkertaisesti voi sanoa että jos kokee elävänsä sellaisessa maailmassa jossa kieli on pääasiallisesti väline jolla voi tehdä kaikenlaisia kivoja juttuja, kertoa vitsejä ja kirjoittaa runoja, voidaan melko suurella varmuudella sanoa että näin kokeva henkilö on kohtuullisen etuoikeutetussa asemassa. Toisille ihmisille se sama kieli on ase jolla heidän identiteettinsä, ihmisyytensä ja jopa olemassaolonsa kiistetään. En käsitä miten itseään jonkinlaisena feministinä pitävä ihminen kykenee niin epäempaattiseen ajatteluun että hän saattaa katsoa kieltä vain etuoikeutetusta näkökulmasta jossa keskustelu siitä minkälainen kielenkäyttö huomioi vähemmistöjen oikeudet näyttäytyy mukaloukkaantumisena ja sensuurina. En liioin kykene ymmärtämään miksi feministi osallistuu innolla sellaiseen kielenkäyttöön jossa luodaan uudelleen klassinen seksistinen vastakkainasettelu herkkien, tunteellisten (naisten) ja karskien, rationaalisten (miesten) välille. Halberstam vetoaa siihen että feminismin pitäisi toimia yhtenä rintamana vihollisiaan vastaan: hänen tunnistamiaan vihollisia, hänen ehdoillaan, vaieten muiden näkökulmista. Tämä on intersektionalisuuden ja koko nykyfeminismin täydellinen vastakohta!

Intersektionaalinen feminismi on feminismiä joka kritisoi olemassaolevia sukupuolettuneita valtarakenteita, ei vain Jack Halberstamin näkökulmasta vaan kaikkien ihmisten näkökulmasta. Intersektionaalinen feminismi tunnistaa kielenkäytön poliittisuuden ja kielen ehkä merkittävimpänä näiden valtarakenteiden ylläpitäjänä, ja pyrkii luomaan kieltä joka ei uusinna syrjiviä rakenteita. Intersektionaalinen feminismi ei vaadi vähemmän etuoikeutettuja feministejä vaikenemaan aatteen edun nimissä.

**

Halberstamin edustama ajattelutapa jossa kielen poliittisuuden kritiikki hylätään mielensäpahoittamisena ja loukkantumisena tulee torjua ehdottomasti. Henkilökohtainen on poliittista ja kielenkäyttö on poliittista; nämä faktat eivät muutu vaikka tehtäisiin kuinka monta meemikuvaa. Huomion kiinnitäminen kielenkäytön politiikkaan ei ole tunteellista, henkilökohtaista loukkantumista vaan politiikkaa; syrjivän kielenkäytön kannattaminen ei ole rationaalisuutta vaan etuoikeutta. Liioin kielen poliittisuudesta puhuminen ei ole sensuurin vaatimista tai jotain myyttistä poliittista korrektiutta, vaan perusteltu tieteellinen näkemys kielen merkityksestä yhteiskunnassa. On äärimmäisen haitallista jos itseään feministeiksi nimittävät ihmiset osallistuvat sellaisen ilmapiirin luomiseen jossa syrjivää kielenkäyttöä puolustetaan "huumorilla" ja "sananvapaudella", ja jossa vähemmän etuoikeutettujen ihmisten tai ylipäänsä kenen tahansa kritiikki syrjivää kieltä kohtaan halutaan vaientaa.

Juuri feministin pitäisi ensimmäisenä tunnistaa että sellaisen vastakkainasettelun luominen jossa ihanne on kova ja rationaalinen, jonka vastakohta on pehmeä, herkkä ja tunteellinen, on klassisinta mahdollista sovinismia. Ylipäänsä pitäisi ymmärtää ettei ole olemassa mitään "poliittista korrektiutta". On sellaista kieltä jolla ylläpidetään ja uusinnetaan syrjintää, ja sellaista kieltä jolla ei näin tehdä. Ihminen joka ajattelee että muiden huomioiminen kielenkäytössä on kamalaa sensuuria joka loukkaa hänen sananvapauttaan ei ole mikään rohkea ihmisoikeusaktivisti vaan yksinkertaisella suomen kielellä sanottuna etuoikeutettu kusipää.

Monday, December 23, 2013

Hei me lynkataan

Helsingin sanomat päätti lauantaina uutisoida sosiaalisissa medioissa paljonkin huomiota herättäneen Justine Saccon tapauksen. Lehden sananvalinta oli sanotaanko mielenkiintoinen:

HS: Nettiyhtiön tiedottajan rasistinen vitsi johti lynkkauskampanjaan


Artikkelin tekstissä:

Lynkkausmentaliteetti on kannustanut loukkaantuneet internetin käyttäjät synkkiin solvauksiin

Saccon monumentaalisen typerä viesti tosiaan kirvoitti monenlaisia reaktioita, ja varmasti osa niistä oli vähintäänkin hyvän maun tuolla puolen. Siitä huolimatta on täysin käsittämätöntä että Twitterissä herännyttä reaktiota Saccon idioottimaiseen ja rasistiseen viestiin kuvaillaan lynkkauskampanjana. Voiko uutisen laatija todella olla niin sivistymätön ääliö ettei lainkaan tiedä mitä sana lynkkaus tarkoittaa? Vai onko uutiseen nimenomaan tarkoituksella valittu rasismin vastaista nettireaktiota kuvaamaan sana joka varsinaisessa vakiintuneessa merkityksessään tarkoittaa nimenomaan mustan miehen rasistista murhaa? Toki kyseistä sanaa käytetään yleensä vertauskuvana, mutta kun puhutaan nimenomaan rasismista, niin muistinne virkistämiseksi lynkkaus tarkoittaa ihan konkreettisesti tätä:


Satuin viime vuonna bloggaamaan kyseisen sanan historiasta ja käytännöstä. Kaikki itse Twitterissä näkemäni reaktiot Saccon viestiin olivat sen parodioita, jotka nimenomaan kiinnittivät huomiota alkuperäisen töräyksen rasistisuuteen. Tällaisen toiminnan paheksuminen synkkänä lynkkauskampanjana on todella vahva kannanotto rasismin puolesta. Siihen nähden että uutisen kirjoittajaksi on merkitty yksinkertaisesti "Helsingin Sanomat", niin ihmettelen onko tämä tulkittava niin että lehden linja on tuomita rasismiin puuttuminen internetissä lynkkausmentaliteettinä? Kova poliittinen kannanotto, jos kieltämättä tietyille Suomen politiikassa nykyään vaikuttaville piireille hyvinkin mieluisa.

**

Tämähän ei ole ensimmäinen kerta kun Sanomatalosta on puskettu ilmoille Homma-foorumin ajatusmaailmaa. Mediaa seuraavat saattavat muistaa Hesarin käsittämättömät white flight -fantasiat, jotka huipentuivat Annamari Sipilän tyylipuhtaaseen hommalaiseen rasismiapologiaan: vaikka jotkut ääriainekset haluavatkin vaientaa kaiken puheen maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista, asiasta on saatava keskustella keskustella keskustella-tella-Joe.



Tuoreessa muistissa ovat myös Ilta-sanomien päätoimittaja Appelsinin lapselliset saivartelut vihapuheesta.

Sinänsä nettirasismin vastustamisen rinnastaminen rasistiseen murhaan on siis linjassa lehden aikaisempien kannanottojen kanssa. Uusnatsien rasistiapologetiikallehan on nimenomaan tyypillistä leimata rasismin vastustaminen suvaitsemattomuudeksi. Lukija jää kuitenkin ihmettelemään mitä hemmettiä täällä oikein tapahtuu? Miksi valtakunnan suurin päivälehti myötäilee riehuvien nettirasistien mielipiteitä? Onko tosiaan niin että jos joku James Hirvisaaren tapainen häiriintynyt Breivik-fantasioija haukkuu maamme mediaa haisevaksi roskajoukoksi niin lopulta media alkaa kuvittelemaan hänen olevan oikeassa? Vai valmistautuuko Sanomatalo jo seuraavaan jytkyyn?

**

Perussuomalaisten vaalimenestyksen pelottavin yhteiskunnallinen vaikutus on ollut tapa jolla rasistinen kielenkäyttö on levinnyt koko maahan, mukaanlukien lehdistöön. On yksinkertaisesti kauhistuttavaa lukea Homma-foorumin retoriikkaa Helsingin sanomien uutisista ja pääkirjoitussivulta.

Vaikka sen historiallisuus melko heikolla pohjalla onkin, luetaan monessa suomalaisessa kodissa silti huomenna jouluevankeliumi. Tänä "maahanmuuttokriittisenä" aikanamme kannattaa kiinnittää huomiota siihen että Luukkaan kertomuksessa Vapahtaja joutuu lähes ensi töikseen maan päällä lähtemään Egyptiin pakolaiseksi. Mitä luulette, jos toinen tuleminen tapahtuisi ja nykypäivän Neitsyt Maaria tulisi lapsensa kanssa Suomeen vainoa pakoon, miten heitä täällä kohdeltaisiin? Jytkyn jälkeinen Suomi sylkisi Jumalan äidin kasvoihin.

Myös jouluna olisi hyvä muistaa muitakin kuin vain omia läheisiään, ja ihan erityisesti niitä joita meidän maailmamme niin kaltoin kohtelee. Rasisteja eivät ole vain ne jotka sylkevät, lyövät ja saarnaavat vihaa. Rasisteja ovat myös kaikki ne jotka antavat hiljaisen hyväksyntänsä näille edellisille. Puhumattakaan sellaisista ihmisistä joiden mielestä rasismin vastustaminen netissä on järkevää rinnastaa rasistiseen murhaan.

Monday, December 9, 2013

Jari Halosen kansallissosialistinen New Age-Kalevala

Menin sitten viime viikolla katsomaan Jari Halosen uusimman elokuvan, eli Kalevalan.

Ensimmäiseksi on sanottava että Halosen tekele on järkyttävän huono elokuva. Näyttely ja dialogi muistuttavat häiriintynyttä turkkalaista kesäteatteria: räkä ja kyyneleet valuvat, naamat vinksahtelevat ja surkeasti kirjoitettu dialogi lausutaan Haloselle tyypillisellä manialla. Elokuvassa vaihtelevat nykypäivään ja myyttiseen menneisyyteen sijoittuvat jaksot, jotka molemmat aiheuttavat syvää kiusaantumista ja myötähäpeää katsojassa; ensimmäinen muistuttaa väkinäisen tekotaiteellista opiskelijafilmiä ja jälkimmäinen suomalaisen hevibändin naurettavaa musiikkivideota. Kaiken kruunaavat käsittämättömät siirtymät kohtausten välillä, joiden aikana ruudulle tulee viiden pennin videopelifontilla jonkinlaisia väliotsikoita tai mietelauseita. Ne muistuttavat oikeastaan kaikkein eniten konsolipelin latausruutuja.

Jos kokonaisvaikutelma on elokuvallisesti tyrmistyttävä, on sisältö vielä käsittämättömämpi. Modernin osan päähenkilö on itkuinen, selvästi häiriintynyt liikemies Sampo joka työskentelee hullun isäpuolensa omistamassa suuryrityksessä. Elokuvan alussa Sampo ilmeisesti kokee jonkinlaisen hengellisen herätyksen kuunnellessaan Riitan horisevan new age -tyhänpäiväisyyksiä, mutta kohtaus on surkeasti toteutettu eikä Sampon heräämistä edeltävää persoonaa esitellä oikeastaan lainkaan, joten hän esiintyy vain jatkuvasti hermoromahduksen partaalla toikkaroivana hulluna. Ilmeisesti tämä alkukohtaus oli takautuma, koska seuraavaksi Riitta on hänen vaimonsa ja on sairaalassa viimeisillään raskaana. Sampo ryntää hänen luokseen kokouksesta jossa hänen isäpuolensa, Konsta Mäkelän esittämä paha suomenruotsalainen Kurt on esitellyt firmansa suunnitelman kaapata koko Pohjoismaiden pankki- ja tietoliikenne salamyhkäisen ruotsinkielisen salaliiton haltuun, ilmeisesti silkkaa ilkeyttään. Käy ilmi ettei Riitta voi synnyttää, koska lapsi ei ole vielä valmis tulemaan maailmaan.

Sampo sekoilee edes takaisin kyynistä materialismia saarnaavan Kurtin, velipuolensa ja äitinsä välillä. Kun sekoaminen pahenee astuu kuvioihin mukaan myös hänen isänsä, väinämöishahmo nimeltään, no, Väinö. Mukana on myös Riitan poika Antti, jota esittää Adam Lambertia esittävä Olavi Uusivirta. Uusivirta on ilmeisesti omaksunut kaikista näyttelijöistä huonoiten turkkalais-haloslaisen evankeliumin, koska hänen roolisuorituksensa aiheuttaa selvästi vähiten tuskallista myötähäpeää katsojassa. Ruokaillessaan äitinsä kanssa Sampo lataa yhtäkkiä pöytään historiapoliittisen manifestin: Suomen todellinen historia on salattu ruotsalaisten toimesta. Tosiasiassa muinainen Suomi oli mahtava suurvalta, mutta katkerat ruotsalaiset ovat piruuttaan vääristäneet historiankirjoituksen salatakseen kaikki todisteet muinaisen Suomen suuruudesta. Ruotsin kuninkaatkin ovat vain Kainuun muinaisten hallitsijoiden jälkeläisiä! Halonen on soittanut samaa levyä muuten haastatteluissaankin.

Tämän tarinan kanssa kulkee yhtäaikaisesti Kalevalaa mukaileva kertomus myyttisessä muinais-Suomessa. Seppo Ilmarinen, jota esittää Halonen itse, on takonut Sammon, ja Louhi johtaa karikatyyriruotsalaisten sotajoukkoa ryöstämään sitä. Karikatyyrien päällikkönä toimii kouluruotsirepliikkejä naamaansa käsittämättömästi väännellen laukova Konsta Mäkelä, koska tämä on nyt sitä allegoriaa. On Kullervoa, on Ainoa ja Joukahaista suossa ja ties mitä, kaikki toteutettuna jokseenkin siten että jos lahjattomat sekundalarppaajat saisivat päähänsä esittää harrastelijateatterissa turkkalaisen Kalevalan olisi jälki samanlaista mutta parempaa.

Samaan aikaan nykyajassa Sampo paljastaa lehdistölle Kurtin pahat suunnitelmat ja saa ruotsalaisen salaliiton vihat niskoilleen. Sivumennen sanoen käy ilmi että Kurtin byroon kellarissa on sampo (siis se taottu, ei se jäbä, joka on eri), joka on jonkinlainen paperimassasta duunattu jättiläismäinen muna jonka sisällä on lamppu. 60-luvun tv-sarjoissa oli uskottavammat lavasteet. Nyky- ja muinaistarinat kulkevat kohti huipentumiaan melko epäloogisella ja älyvapaalla tavalla, kunnes lopulta Olavi Uusivirta hyppää parvekkeelta jotta Kullervo voisi taistella Kalevalassa, ja naisten voima saa pahan ruotsalaisen finanssikapitalistin sulamaan. Lopulta Riitan lapsi syntyy ja alkaa uusi aika, joka esitetään vertauskuvallisesti siten että Ari Vakkilainen toikkaroi alasti suolla. Lopuksi tulee videopelifontilla typerä mietelause ja piina eikun elokuva on vihdoinkin ohi.

**

Jos profeetta Halosen Kalevala olisi vain surkea elokuva, en vaivautuisi avautumaan siitä blogissani. Elokuvalla on kuitenkin kahden limittäisen juonensa lisäksi myös kaksi symbolista tasoa, ja ne ovat todella pelottavia. Niiden tarkastelu kuuluu myös selvästi tämän blogin hörhölogiseen mandaattiin. Kaikille insinöörimielisille tiedoksi että nyt tulee sitä diskurssianalyysia eli humanistien kulttuurimarxilaista hapatusta; kavahtakaa siis jo tässä vaiheessa ettei tarvitse tulla kommentteihin itkemään.

Ensimmäinen symbolinen taso on Halosen new age -tulkinta Kalevalasta. Tässä ajattelussa sampo edustaa muinaissuomalaisten kadonnutta viisautta, jonka uudelleen löytäminen laajentaa ihmisten ymmärrystä ja synnyttää uuden maailman. Tämä on vahvasti new age -henkinen ajatus: myyttinen Vesimiehen aika tulee johtamaan ihmiskunnan korkeampaan tietoisuuteen. Elokuvassa syntymäänsä odottava lapsi symboloi tätä uutta aikaa. Lapsi on Väinämöisen reinkarnaatio, jonka tehtävä on tuoda muinainen viisaus nykypäivään. Väinämöinen ja äitihahmo Riitta puhuvat läpi elokuvan new agen hengessä pehmeitä siitä kuinka materian maailma on vain harhaa, suorassa kontrastissa Marxiin ja materialismiin vetoavaan hurripahis Kurtiin. Tavoitteeksi nousee tämän maailman tajuaminen harhaksi ja korkeampiin hengellisiin tavoitteisiin kurottaminen. Väinö/Väinämöinen tuomitsee myös kristinuskon ja alkoholinkäytön osana samaa ulkomaalaisperäistä mädätystä joka on vieraannuttanut suomalaiset vanhasta viisaudesta.

Elokuvan hahmot esittävät allegorisia rooleja tässä new age -näytelmässä. Kurt on paha materialismi, Väinämöinen muinainen viisaus, Riitta haloslaisen "matriarkaatin" (Jarin, ei Tarjan!) jumalallinen äitihahmo ja niin edelleen. Joukahainen esittää ahneutta ja pyrkyriyttä vastaparina Sampolle, joka on aluksi korruptoitunut mutta ei siis hairahda lopullisesti vaan valitsee oikein. Kullervo/Uusivirta on viha. Kun vihasta, ahneudesta ja materialismista eli pahuudesta on päästy eroon, voi uusi aika koittaa: Sampo aloittaa tapahtumakulun jonka päätöksenä on se että Riitta synnyttää uuden Väinämöisen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Halosen omakuva näkyy siinä että vaikka muilla kalevalaisilla hahmoilla on vastineensa nykyisyydessä, Halosen itsensä esittämällä Ilmarisella ei ole. Symboliikka on selvä: siinä missä Seppo Ilmarinen takoi menneisyydessä sammon, on nykyajan Ilmarinen näkymättömissä kameran takana, eli ohjaaja itse. Kalevalaelokuva on hänen samponsa meille. Mutta mitä tämä sampo jauhaa?

Elokuvan symboliikan toinen taso on selvästi poliittinen. Viittaus Kainuun kuninkaisiin ja Suomen "voittajien kirjoittamaan muinaishistoriaan" sitoo elokuvan suoraan Halosen haastatteluissaankin ilmaisemaan ja suosiotaan kasvattavaan kajahtaneeseen salaliittoteoriaan jossa väitetään muinaisella "Suomella" olleen huikea myyttinen menneisyys keskiaikaisena suurvaltana, jonka pahat ruotsalaiset historioitsijat ovat pyyhkineet aikakirjoista.

Historiantulkintana tämä on naurettava; se saa Matti Klingen muinaiset merivallat - josta muuten ketkään muinaissuomihaahuilijat eivät edes tunnu olevan tietoisia - näyttämään tunnollisen historiankirjoituksen malliesimerkiltä. Ajatus siitä että yliopistojen kielitaistelujen ja heimoaatteen pauloissa olleet historioitsijat olisivat viime vuosisadan alkupuoliskolla toimineet samanaikaisesti ruotsalaisuuden agentteina Suomen muinaishistorian väärentämisessä on käsittämätön ja osoittaa lähinnä etteivät tällaisia huuhaa-aatteita propagoivat tunne lainkaan suomalaista historiankirjoitusta. Halonen on kuitenkin heittäytynyt tämän "vaihtoehtohistorian" avoimeksi kannattajaksi ja saarnaa sen evankeliumia elokuvassaan.

Toinen poliittinen aspekti, joka on näyttänyt viehättävän monia elokuvakriitikoita maassamme, on Halosen saarna ruotsalaista finanssikapitalismia vastaan. Nykyajan Kurt edustaa ruotsalaista salaliittoa joka pyrkii haalimaan käsiinsä Suomen "kansallisomaisuuden". Pinnallisesti katsottuna tämä voitaisiin ehkä nähdä jonkinlaisena ns. uusliberalismin kritiikkinä, mutta niin tehdäkseen on jätettävä kokonaan huomioimatta yksi keskeisimmistä kohtauksista: se jossa Kurt esittelee sammon Sampolle. Kurt toteaa että heidän "firmansa" ei tarkkaan ottaen tavoittele voittoa, vaan tietoa. Konttorin kellariin jemmattu sampo on nimenomaan tätä tietoa, jonka avulla Suomen kansaa hallitaan. Taloudellinen menestys on siis vain väline salaliiton todellisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Muinaisajan tapahtumat rinnastuvat suoraan tähän aspektiin: näemme kuinka Louhen ja karikatyyriruotsalaisen johtama ulkomaalainen rosvojoukko ryöstää Kalevalan suomalaisilta sammon. Arvatenkin juuri tästä seuraa ruotsalaisten nykyinen valta-asema, joka on kumottava että uusi Suomi voi syntyä.

**

Tarinan poliittinen juoni on siis se, että paha ruotsalainen kapitalistinen salaliitto hallitsee Suomea pimittämällä suomalaisilta todellista tietoa heidän omasta menneisyydestään. Tämä yhdistyy saumattomasti new age -teemaan, jossa muinaisessa suomalaisessa viisaudessa on avain uuden Suomen ja ihmiskunnan syntyyn, mutta ruotsalainen pahuus estää tätä muinaista suomalaisuutta pelastamasta maailmaa.

Tätä ei oikein voi eikä pidäkään sanoa mitenkään kiltisti tai kaarrellen, joten sanotaan se suoraan: Halosen elokuva on umpirasistinen. Ruotsi ja ruotsinkielisyys näyttäytyy yksinomaan pahana suomalaisuuden vihollisena. Lainatakseni metaforan Jari Peltosen erinomaisesta arvostelusta, edes Mel Gibson kännissä ei kirjoittaisi elokuvaa jossa koukkunokkaiset Rabinovitsh ja Finkelstein juonisivat yhdessä juutalaista salaliittoa Amerikan hallitsemiseksi, ja sitten näytettäisiin historiallisena takautumana kuinka paskaa hepreaa puhuvat eläimelliset barbaarit hyökkäävät arjalaisten puritaanien kimppuun. Meillä tällainen törky saa tiedostavilta kriitikoilta kehuja. Onko tämä nyt sitä suvaitsevaiston fasismia?

Vanhaa kunnon antisemitismiä mukaileva puhe ei toki ole vierasta maamme vasemmistollekaan, mutta Halosen Kalevalan edustamalle myyttis-nationalistiselle eskatologialle jossa kansakunta syntyy uudelleen vapauteen kukistettuaan muinaisen viisautensa avulla pahan finanssikapitalismin on täsmällisempi vertauskohde, ja se on se toinen punalippuinen totalitarismi. Elokuvan ideologia on nimittäin suoraan sanoen kansallissosialistinen. En muista että olisin koskaan kohdannut näin suorastaan svekofoobista ja äärinationalistista historiantulkintaa. Kun siihen vielä lisätään myyttinen new age -profetia uuden Suomen synnystä, on paketti valmis.

Siihen nähden että elokuvan vaivaannuttavimmat kohtaukset ovat nykyaikaan sijoittuvassa juonessa, olisi elokuva ollut miellyttävämpi ja ideologisesti johdonmukaisempi jos sen päähenkilö olisi ollut Pekka Siitoin. Valtakunnanjohtaja olisi voinut nykyhetkessä horista ruotsalaisten historian vääristelystä ja tulla ruotsinkielisen suvaitsevaiston vainoamaksi. Sitten hän voisi napata sieniä, langeta loveen ja nähdä psykedeelisiä näkyjä kalevalaisesta muinais-Suomesta. Kun asiaa tarkemmin ajattelee niin Siitoimen sieniodysseia olisi todennäköisesti parempi elokuva. Ainakin se olisi rehellisempi.

**

En varsinaisesti odottanut että Jari Halosen Kalevala olisi hyvä elokuva. En kuitenkaan olisi uskonut että se on niin tyrmistyttävän huono. Samoin olin tietenkin nähnyt Halosen horisevan pseudohistoriallisista salaliittoteorioistaan ja meninkin katsomaan Kalevalan osin hörhölogisesta kiinnostuksesta; en silti osannut lainkaan odottaa että elokuvan viesti olisi että Vesimiehen aika voi alkaa vasta kun viimeinen ruotsalaispankkiiri on eliminoitu Suomenniemeltä. Halosen natsikalevalassa ei ole jälkeäkään vaikkapa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoman luovasta hulluudesta; se on yksinkertaisesti surkea elokuva jolla on harvinaisen vastenmielinen poliittinen sanoma.

Jos Halosen pyrkimys ryhtyä suomalaisen elokuvan Yrjö von Grönhageniksi on hämmentävä, niin sitäkin hämmentävämpiä ovat olleet joidenkin kriitikoidemme reaktiot. On pelottavaa ajatella että näinkin tyylipuhdasta natsi-ideologiaa saa tuputettua elokuvan ammattilaisille naamioimalla sen new age -hörhöilyksi ja materialismin kritiikiksi. Kehittyvä yhteys suomalaisen hörhöilyn ja uusnatsismin välillä on huolestuttavaa. Aikaisemmin paraatiesimerkki tästä olisi ollut rokotehuuhaata uusnatsien kulttuurimarxilaisuuspropagandan rinnalla julkaiseva Magneettimedia; nyt se on Halosen natsikalevala.

Monday, October 7, 2013

Yhteisöverosta sulaan hulluuteen

Helsingin sanomat julkaisi eilen illalla näkökulman täydelliseen älyvapauteen, joka myös suomalaisen kirkkopolitiikan nimellä tunnetaan.

HS: Kirkoille ehkä rahaa budjetista – vaihtoehtona hautausmaksu jokaiselta
Yritysten maksamista yhteisöveroista ei ehkä tilitetä enää tulevaisuudessa tuottoja kahdelle kansankirkolle. Sen sijaan evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko saattavat saada korvausta yhteiskunnallisista tehtävistään suoraan valtion budjetista.

Asiaa pohditaan parhaillaan työryhmässä, jota vetää valtionvarainministeriön finanssineuvos Elina Pylkkänen.

Työryhmän esitykset saattavat mullistaa suuresti uskonnollisten yhdyskuntien rahoitusmallit.

Ryhmä on ehdottomassa kolmea mallia, jolla kirkot saisivat korvausta yhteiskunnallisista tehtävistään, kuten kirkonkirjojen pidosta ja hautaustoimesta.

Yhden ehdotuksen mukaan jatkettaisiin nykymallilla, jossa kansankirkot saavat osan yhteisöveron tuotoista. Viime vuonna kirkkojen saama yhteisövero-osuus oli 98 miljoonaa euroa.

Toisessa mallissa luterilainen ja ortodoksinen kirkko siirtyisivät suoran valtion budjettirahoituksen piiriin.

Kolmannessa mallissa jokainen kansalainen maksaisi veroluonteisen hautausmaksun.

Maksu kerättäisiin kaikilta, eli myös uskontokuntiin kuulumattomilta.

Uudistuksen taustalla ovat kirkon hoitamat yhteiskunnalliset tehtävät, lähinnä hautausmaat. Ministeri Päivi Räsänen perustelee:

"Kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti kirkon perustehtäviin kuulu. Silloin on asianmukaista, että siitä myös maksetaan korvaus."

Suomalaisen kirkkokeskustelun mielettömyys kiteytyy täydellisesti siihen ettei työryhmälle ilmeisesti ole tullut mieleenkään ehdottaa ratkaisua joka on saanut jopa Hesarin kommenteissa selvästi eniten kannatusta: otetaan kirkoilta niiden yhteiskunnalliset tehtävät pois.

Siitä asti kun kirkosta eroaminen Suomessa sallittiin, on evankelis-luterilaisen kirkon suhteellinen jäsenmäärä muuttunut vain yhteen suuntaan: alaspäin. 2000-luvulla kirkon jäsenmäärän lasku, niin absoluuttinen kuin suhteellinenkin, on kääntynyt syöksyksi. Kehitys näkyy kirkon tuloissa: 60% seurakunnista teki viime vuonna tappiota. Esimerkiksi Helsingissä luterilaisen kirkon jäsenmäärä tulee ensi vuosikymmeneen mennessä laskemaan alle 50%:n. Viimeistään silloin on pakko kysyä miten voidaan perustella että vähemmistöuskonnolle annetaan hoidettavaksi yhteiskunnallisia tehtäviä.

On yksinkertaisesti pöyristyttävää ehdottaa että valtio ryhtyisi suoraan rahoittamaan kahta uskontokuntaa. Ratkaisu kirkon hoitamien yhteiskunnallisten tehtävien ongelmaan on yksinkertainen: kirkko on lopultakin erotettava valtiosta poistamalla siltä kaikki yhteiskunnalliset tehtävät. Jos kirkon jäsenet haluavat tulla haudatuiksi kirkon hallinnoimille hautausmaille, maksakoot he siitä itse, kuten muustakin harrastustoiminnastaan. Se ettei tätä ilmeisesti aiota edes ehdottaa ratkaisuksi kertoo paljon siitä kuinka järjetön kirkon ja valtion suhde Suomessa on.

Todellisuudessa kirkon "yhteiskunnalliset tehtävät" ovat tekosyy jonka perusteella Räsäsen edustamat piirit yrittävät saada valtiota antamaan entistäkin vahvempaa taloudellista tekohengitystä romahtavalle valtionkirkolle. Ajatus siitä että kirkkoon kuulumattomat, etenkin kirkkoa instituutiona vakaumuksellisesti vastustavat, joutuisivat verovaroistaan tai erillisellä "hautausmaksulla" avustamaan kirkon toimintaa, tekee törkeällä tavalla pilkkaa vakaumusten tasa-arvosta ja uskonnonvapaudesta.

Suomen kansalle ja valtiolle on jo tarpeeksi suuri onnettomuus että kristinuskon kaltainen suvaitsemattomuudelle ja erilaisuuden vihaamiselle perustuva ideologia käyttää yhä niinkin suurta valtaa politiikassamme kuin esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain torpedointi todistaa. Se ettei politiikan käytävillä nähdä mitään muuta tapaa reagoida kirkon jäsenkatoon kuin suora valtion taloudellinen tuki todistaa ettei uskonnonvapaus tai kirkon ja valtion ero ole Suomessa todellisuudessa mitään muuta kuin tyhjää puhetta.

Monday, August 26, 2013

Suomelle uusi maanpuolustus

Olen aiemmin tässä blogissa esittänyt ettei Suomella enää ole uskottavaa maanpuolustusta. Oma näkemykseni on että ensimmäinen askel tämän asiantilan korjaamiseksi on sotilasliitto Natoon liityminen niin pian kuin mahdollista. Jos tämä ratkaisu ei kelpaa, jää Suomelle kaksi vaihtoehtoa: yrittää rakentaa uskottava maanpuolustus omin voimin tai jättäytyä itänaapurin suurvaltapyrkimysten armoille ja toivoa parasta. Mikäli valitsemme ensimmäisen vaihtoehdon, tarjoan tässä näkemykseni siitä minkälaisen maanpuolustuksen Suomen resursseilla saa aikaiseksi, ja mitä toimenpiteitä se vaatii.

Ensimmäiseksi on lakkautettava asevelvollisuus. Suomen sodan ajan asevoimien kokoa ei rajoita miehistön saatavuus vaan hankintamäärärahat. Kun sodan ajan joukot ovat vuoteen 2015 mennessä supistuneet noin kahdensadan tuhannen taistelijan kokoisiksi, joista alle neljäkymmentä tuhatta on organisoitu yhtymiin, on "yleisen" asevelvollisuuden ylläpitäminen tällaisen joukon kokoamiseksi mieletöntä. Asevelvollisuus- ja siviilipalvelusjärjestelmän purkamisesta syntyy sekä välittömiä säästöjä että ajan myötä suurempi verokertymä kun ihmiset saavat olla töissä turhan palveluksen sijaan. Ns. yleisen asevelvollisuuden korvaaminen joko valikoivalla ja sukupuolineutraalilla asevelvollisuudella - kuten Norjassa - tai palkka-armeijalla on mielekkäämpi ja halvempi tapa koota sodan ajan operatiiviset joukot.

Puolustusvoimien osaksi on perustettava kodinturvajoukot tai vastaava reservin vapaaehtoisorganisaatio, joka perustaa sodan ajan paikallisjoukot ja osan yleisjoukoista. Suomalaisilla jaksetaan väittää olevan poikkeuksellisen korkea maanpuolustushenki; jos näin tosiaan on, olisi jo korkea aika jättää vuoden 1918 haamut hautausmailleen ja perustaa Suomeen skandinaavisen mallin mukaiset kodinturvajoukot. Erilaisten paikallisjoukkojen perustaminen on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana toistuvasti kaatunut mitä käsittämättömimpiin byrokraattisiin esteisiin, joista on yksinkertaisesti murtauduttava läpi.

Jos oletamme että yllä kuvatulla järjestelmällä saavutetuista säästöistä huolimatta puolustusvoimien materiaalibudjetti ei olennaisesti kasva, ei kentälle silti saada viime turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa kaavailtuja kahtasataa tuhatta taistelijaa enempää joukkoja. Siksi Suomen on luovuttava alueellisen puolustuksen strategiasta ja koko valtakunnan puolustamisesta. Kuten olen aiemmin esittänyt (ensimmäinen linkki), ei selonteossa kuvatuilla joukoilla ole mitenkään mahdolista toteuttaa alueelisen puolustuksen strategiaa kuin yhdellä painopistesuunnalla. Ilman joko Nato-jäsenyytä tai huomattavaa puolustusmäärärahojen korotusta - miltei moninkertaistamista - ei koko valtakunnan alueen puolustaminen yksinkertaisesti ole mahdollista. Ehdotan että ensimmäisenä toimenpiteenä Suomi yksipuolisesti demilitarisoi koko Lapin. Alueella harjoitetaan rauhan aikana normaalia rajavalvontaa, mutta sodan aikana sitä ei edes yritetä puolustaa. Joukot eivät riitä. Samoin Ahvenanmaan puolustamisesta luopumista tulisi harkita.

Muun valtakunnan puolustaminen lankeaa sodan ajan armeijan tehtäväksi. Viimeistään nykyisten mekanisoitujen taisteluosastojen kaluston poistuessa palveluksesta ei Suomen maavoimilla ole enää lainkaan mekanisoituja joukkoja jotka pystyvät kohtaamaan vihollisen painopistesuunnan ratkaisutaisteluissa. Jos ylipäänsä minkäänlaista tavanomaista puolustuskykyä halutaan ylläpitää on maavoimien varustettava vähintään yksi mekanisoitu prikaati. Tästä tulee kallis hankinta; historiallisesti Suomi on kyennyt varustamaan mekanisoidun yhtymän vain poikkeuksellisissa olosuhteissa, nimittäin jatkosodan aikana saksalaisella kalustolla ja 90-luvulla yhdistyneen Saksan polkuhintaan myymällä itäraudalla. Samanlaisia poikkeusoloja ei näköpiirissä ole. Tämä tarkoittaa hyvin todennäköisesti kaavaillun tolkuttoman kalliin F-35 -hankinnan hylkäämistä, joka nyt olisi muutenkin oikea ratkaisu. Suomen jättäytyessä sotilasliittojen ulkopuolelle olisi Gripen NG mielekkäin Hornetin korvaaja. Vaikka mekanisoitu prikaati saataisiinkin varustettua, tulee puolustus painopistesuuntien ulkopuolella jokatapauksessa jäämään paikallisjoukkojen käsiin, eli todennäköisesti sissisodaksi.

Yllä kuvatuilla toimenpiteillä saattaisi olla mahdollista luoda Suomelle maanpuolustus joka voisi edes jonkinlaisella uskottavuudella suojata osaa maastamme. Nykyisellä puolustuspolitiikalla se on mahdotonta; viime selonteon kuvaama vuoden 2015 tilanne on kestämätön, ja 2020-luvulle tultaessa sekin olematon puolustuskyky tulee romahtamaan. Jos Suomen maanpuolustuksen annetaan kuolla pystyyn samalla ylläpitäen järjettömän kallista asevelvollisuusjärjestelmää, tulemme jatkossakin maksamaan kalliin laskun täysin nimellisestä puolustuskyvystä.

Niin kauan kun asevelvollisuudesta ja Nato-jäsenyydestä keskustellaan tiedostamatta maanpuolustuksemme nykytilaa ja voimavarojemme rajallisuutta on koko suomalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka pelkkää pilvilinnojen rakentamista. Suomella ei ole uskottavaa maanpuolustusta. Jos sellainen halutaan, on se määrätietoisesti rakennettava käytettävissä olevien voimavarojen puitteissa.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa käytiin puolustusvoimien sisällä keskustelu siitä minkälainen puolustusoppi, kapulakielellä doktriini, oli uudessa poliittisessa tilanteessa otettava käyttöön. Kylmän sodan loputtua ei samanlaista keskustelua ole käyty. Viimeistään nyt kun puolustusmäärärahojen laskeminen on romuttanut entisen massa-armeijan olisi jo korkea aika. Ongelma tuntuu olevan että puolustusvoimilla ja poliitikoilla ei ole tahtoa eikä julkisuudessa toisaalta ole asiantuntemusta. Koko Suomen maanpuolustuksesta keskusteleminen on lähes mahdotonta, koska keskustelu on kahlittu uuspatrioottisiin historiamyytteihin.

Koska maanpuolustuksen todellista tilaa ei suostuta kohtaamaan, on Suomen puolustus nyt jo pelkkä kulissi. Mitä epäuskottavammaksi sen annetaan rappeutua, sitä suuremmaksi koituu naapurin kiusaus tulla kokeilemaan sortuuko se tosiaan pienestäkin tönäisystä.