Uuskonservatiivisuuden nousu ja turhuus

Toinen tämän blogivuoden pääteemoista tulee näköjään olemaan jäsentämättömät valtio-opilliset avautumiset. Tässä yksi jonka kirjoittelin jo viime vuonna mutta en tullut silloin julkaisseeksi.

**

Suomen poliittisen maailman näkyvin suuntaus on tällä hetkellä uuskonservatiivisuus. Se on johtanut jo niinkin kummalliseen tapahtumaan että tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen poliittisessa historiassa eduskuntavaalien teemana oli ainakin jossakin määrin arvoliberalismi vastaan arvokonservatismi. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin keskellä vakavaa talouskriisiä kansaa liikuttavat poliittiset kysymykset ovat maahanmuutto ja homoavioliitot.

Jossakin määrin tässä täytyy olla kysymys eskapismista. Talouspoliittiset ongelmat ovat toisaalta niin laajoja ja vakavia, että niiden käsitteleminen olisi masentavaa. Toisaalta Suomen Pisa-menestyvä koulujärjestelmä ei anna "tavalliselle" äänestäjälle käytännössä mitään käsitteellisiä työkaluja tai teoreettista taustaa josta edes ymmärtää valtiontaloutta tai sen kriisejä. Talouspolitiikasta olisi siis vaikea saada missään olosuhteissa vahvaa vaaliteemaa.

Arvokysymysten nousun takana on kuitenkin ensisijaisesti poliittinen virtaus joka Suomessa alkaa jo 1990-luvulla, eli uuskonservatiivisuus. Katsausta 90-luvun politiikkaan on mahdotonta tehdä mainitsematta Francis Fukuyamaa ja hänen teesiään "historian lopusta", joten hoidetaan se pois alta samantien: Fukuyama näki 90-luvulla että historian suuri konflikti oli ratkennut liberaalidemokratian ja vapaan markinatalouden hyväksi, joten historia oli ohi. Hyvin pian osoittautui että Fukuyaman käsitys historiasta oli tavattoman kapea, ja niinhän siinä kävi että historia, myös poliittinen historia, jatkuu vieläkin.

Sivumennen sanoen, Fukuyaman teesi olisi syytä muistaa siksikin, että Samuel Huntingtonin nykyään suorastaan pahamaineinen teos The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order on kirjoitettu hyvin pitkälti tätä Fukuyaman artikuloimaa omahyväistä konsensusta vastaan. Tietyissä piireissä on jo kauan ollut muotia tuomita Huntingtonin teos jonkinlaisena pseudorasistisena apokalyptiikkana, joka kertoo ennen kaikkea siitä että tuomitsijat eivät ole vaivautuneet lukemaan koko teosta lainkaan, tai ainakaan sijoittamaan sitä asiayhteyteen jossa se on kirjoitettu. Tämä on erityisen typerää siksi, että 2000-luku näyttää paljon enemmän Huntingtonin kuin Fukuyaman visiolta, jolla tarkoitan siis sitä näkemystä jonka Huntington tosiasiassa tuossa teoksessa esittää eikä sen vulgarisoitua olkinukkeversiota.

Eräänlainen fukuyamalainen omahyväisyys kuitenkin energisoi poliittista oikeistoa, koska olihan itäblokin romahdus todistanut heidän olleen "oikeassa". Samalla se myös vei pohjan Euroopan vasemmistopuolueilta, jotka ovat esimerkiksi Suomessa vieläkin etsimässä paikkaansa poliittisessa kentässä. Tässä on yksi olennainen näkökulma viime eduskuntavaalien vastakkainasetteluun: sellainen nuorten poliittinen protestiliikehdintä, joka kanavoitui vielä kylmän sodan aikana lähes kokonaisuudessaan vasemmistopuolueisiin, ilmaisee nykyään itseään ensisijaisesti vihreän liikkeen kautta. Vihreät ovat sekä arvoliberaaleja että vasemmistolaisia, mutta selkeämmin arvoliberaaleja kuin perinteiset vasemmistopuolueet.

Puhtaan vastakkainasettelun logiikan kautta voisi siis väittää, että siinä missä vihaisen nuoren konservatiivimiehen "luonnollinen vihollinen" oli ennen vasemmisto, nykyään se on vihreä liike.

Laajempaa kontekstia uuskonservatiivisuuden nousulle antaa maailman muuttuminen. Neuvostoliiton romahdus vapautti suomalaisen poliittisen keskustelun, joka näkyi suoraan sellaisen vulgaarin hurraa-isänmaallisuuden nousuna jota on suomalaisessa kirjallisuudessa kutsuttu uuspatriotismiksi. Se on näkynyt muun muassa erillissotateesin rehabilitaationa, sotaveteraanien sankarikulttina ja yleensäkin koko Suomen toisen maailmansodan yliampuvana glorifiointina. Uuspatriotismi on jossakin määrin alkanut vastaliikkeenä suomettumisen ajan vaikenemiselle ja historian vääristelylle, mutta se on jo mennyt monella tavalla niin pitkälle yli että ei olisi liioiteltua puhua uuspatrioottisesta historiarevisiosta, joka on jo suoraan verrannollinen taistolaisten aikoinaan yrittämään. Tästä kirjoitin aiemmin laajemman tekstin.

Uuskonservatiivisuuden juuret ovat siis yhdistelmässä vasemmiston hajaannusta, uuspatriotismia ja kylmän sodan voitonriemua. Samanaikaisesti kuitenkin suomalainen yhteiskunta on kehittynyt hyvinkin nopeasti täysin päinvastaiseen suuntaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden selkeimpiä sosiaalihistoriallisia trendejä on ollut kaikenlaisen suvaitsevuuden ja monimuotoisuuden kasvu. Samalla kuin muuttoliikkeet ovat muuttaneet Suomen väestöä monimuotoisemmaksi, sukupuolinen ja seksuaalinen tasa-arvo on kehittynyt ja yleiset asenteet ovat muuttuneet suvaitsevampaan suuntaan. Esimerkiksi asevelvollisuuden suosio on kaikesta uuspatriotismin henkseleidenpaukuttelusta huolimatta melkolailla tasaisessa laskussa, ja sivaritkin ovat lähes kokonaan menettäneet yhteiskunnallisen paaria-asemansa.

Uuskonservatiivisuuden nousu johtuu ensisijaisesti tästä konfliktista. Elinvoimainen ja voimansa tunnossa oleva liike näkee, että ympäröivä yhteiskunta muuttuu aivan erilaiseksi kuin sen ikään kuin pitäisi. Tässä mielessä suomalainen uuskonservatiivisuus on tyypillinen "backlash"-liike; sen edustajat ovat huomanneet, että merkittävä osa yhteiskunnasta ei enää jaakaan heidän itsestäänselvyyksinä pitämiään arvoja.

Lyhyesti sanottuna uuskonservatiivisuus on siis vastaliike suomalaisen yhteiskunnan liberalisoitumiselle ja monimuotoisuuden sekä suvaitsevaisuuden kasvulle.

**

Poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja tulevaisuuskuvan. Vihollinen on se taho, jota vastaan liikkeen on taisteltava, jotta sen visioima tulevaisuus voi toteutua. Jokainen poliittinen liike siis ainakin jossakin määrin jäsentää sekä poliittisen sfäärin ympärillään että aikakäsityksen. Useimmilla poliittisilla liikkeillä on kaksijakoinen tulevaisuuskäsitys: toisaalta negatiivinen tulevaisuus, eli mitä tapahtuu jos liikkeen ohjelma ei toteudu, ja positiivinen tulevaisuus johon pyritään.

Konservatiiviset poliittiset liikkeet jäsentävät aikaa hieman eri tavalla. Konservatiiville tulevaisuus on yleensä yksinomaan negatiivinen, ja sen vastapooliksi rakennetaan positiivinen menneisyys. Tämä menneisyys on aina myyttinen rakennelma, koska se koodataan edustamaan kaikkea sitä, jonka konservatiivit näkevät hyvänä. Mielenkiintoista kyllä, aikakäsitysten osalta ympäristöliikkeen tietyt ilmenemismuodot ovat tavallaan pseudokonservatiivisia. Konservatiiviset liikkeet näkevät yleensä kaiken poliittisen kehityksen negatiivisena, koska valtio on muka ollut menneisyydessä täydellinen ja on rapautumassa kohti väistämätöntä tuhoa, jota konservatiivit yrittävät estää. Näkemys muistuttaa kristillistä apokalyptiikkaa ja sen Euroopassa suosituinta ilmenemismuotoa, marxilaista historiakäsitystä.

Uuskonservativismi perustuu juuri tällaiseen ajan konstruktioon. Positiiviseksi menneisyydeksi rakennetaan täysin myyttinen kuva etnisesti puhtaasta, yhtenäiskulttuurisesta ja isänmaallisesta Suomesta. Aikoinaan suomalaisten konservatiivien myyttinen menneisyys oli mytologisoitu 1930-luku, jolloin Suomi oli muka agraarinen onnela. Uuskonservativismin myyttinen menneisyys on vaikeampi sijoittaa, koska Suomi ei todellisuudessa koskaan ole ollut eristyksissä elänyt monokulttuuri. Siinä mielessä uuskonservativismin "positiivinen menneisyys" on täydellinen fiktio.

Negatiivinen tulevaisuus on uuskonservativismille monikulttuurinen Suomi, jossa suomalainen kulttuuri on tuhoutunut. Uuskonservativismin keskeisin poliittinen voima on käsitys siitä, että nykyinen poliittinen kehitys johtaa tulevaisuuteen, jossa suomalaisuuden olennaisimmat arvot ovat vähintään kompromettoituneet elleivät kokonaan tuhoutuneet. Kristilliskonservatiivit näkevät selkeimpinä uhkina maallistumisen ja seksuaalisen tasavertaisuuden, kun taas "maahanmuuttokriitikoille" uhkana on nimenomaan maahanmuutto ja islamisaatio. Molemmat ryhmät ovat tietyssä mielessä päällekkäisiä, koska ne jakavat saman viholliskuvan. Suomalaisuuden tuho, ilmeni se sitten ukkoina ulisemassa tolppien nokissa, erään toisen kansanedustajan visiona siitä, kuinka kaikki suomalaiset ryhtyvät homostelemaan tai häiriintyneinä sisällissotafantasioina, on aina väistämätön seuraus konservatiivien vihollisten sokeudesta.

Uuskonservatiivien viholliset ovat ensisijaisesti arvoliberaalit, joiden he kuvittelevat ajavan tätä suomalaisuuden tuhoa. Tähän laajaan viholliskuvaan on oikeastaan shanghaijattu mukaan kaikki poliittiset tahot, jotka herättävät konservatiiveissa suuttumusta. Yleensä konservatiivien välittömänä vihollisena näyttäytyvät arvoliberaaleiksi ensi vaaleihin julistautuneet vihreät sekä feministit, mutta vihollisiksi lasketaan myös jossakin määrin ympäristönsuojelu, vasemmisto ja jopa lähes koko olemassaoleva puoluekenttä. Tästä kokonaisuudesta käytetään erilaisia uuskonservatiivisen liikkeen sisällä keksittyjä nimiä, kuten "suvaitsevaisto" tai "monikultturismi". Näiden termien tarkempi määrittely on liikkeenkin sisällä käytännössä mahdotonta, koska niiden alle on sullottava niin valtava määrä poliittisia toimijoita.

Koska "suvaitsevaiston" määrittävä tekijä on todellisuudessa vain se, että se suututtaa konservatiiveja, uuskonservatiivin on mahdollista nähdä yhteiskunnallisena vihollisenaan monoliittinen taho, joka edistää uskoa ilmastonmuutokseen, monikulttuurisuuteen ja seksuaaliseen tasavertaisuuteen. Tämä johtaa pahimmilaan salaliittoteorioiden syntymiseen. Muistamme erään "maahanmuuttokriittisen" poliitikon, joka väitti punavihreiden naisten hallitsevan Suomen poliittista elämää ja toivoi näiden tulevan raiskatuiksi.

Uuskonservatiivinen liike elää sikäli paradoksissa, että konservatiiveina he kuvittelevat omien arvojensa olevan yleisesti jaettuja "perusarvoja", mutta julkisessa keskustelussa he huomaavat jäävänsä vähemmistöksi. Ennen kaikkea he näkevät yhteiskunnan muuttuvan juuri päinvastaiseen suuntaan kuin he haluaisivat. Tämä johtaa salaliittoteorioihin monoliittisestä puna-viher-feministisestä illuminatista joka viekkaudella ja vääryydellä ajaa yhteiskuntaa tuhoon. Tosiasiassa tämä salaliitto on yleinen mielipide, joka on muuttunut selvästi liberaalimpaan suuntaan.

Salaliittoteorialla voidaan samalla kätevästi selittää se, miksi uuskonservatiivisuuden eksplisiittisen poliittisiin ilmenemismuotoihin suhtaudutaan esimerkiksi mediassa niin negatiivisesti. Vihollinen hallitsee mediaa! Rapakon takana on popularisoitu käsite "liberal media", ja Suomessakin uuskonservatiivit selittävät usein omaa huonoa julkisuuskuvaansa nimenomaan median puolueellisuudella ja suoranaisella salaliitolla heitä vastaan. Tämä on tietenkin poliittisesti hyödyllistä: vahva "me vastaan ne" -asetelma luo poliittista koheesiota, ja kuvitelma suuresta mediasalaliitosta antaa uuskonservatiivien nähdä itsensä pahan median viattomina uhreina. Juuri tästä johtuu se näennäinen ristiriitaisuus että arvokonservatiivit väittävät ajavansa sananvapautta. Todellisuudessa heidän määritelmänsä sananvapaudesta on ratkaisevasti erilainen kuin muiden; kuten esimerkiksi kristilliskonservatiivien kannanotoista "homokeskusteluun" tai maahanmuuttokriitikoiden toiminnasta selvästi näkyy, heille sananvapaus ei tarkoita vapautta ilmaista itseään vaan vapautta muiden kritiikistä. Uuskonservatiivinen sananvapaus on aina yksipuolista.

Uuskonservatiivit näkevät itsensä suomalaisuuden puolustajina tulevaisuutta vastaan. Tästä näkökulmasta kumpuaa heidän vakaumuksellinen käsityksensä siitä, että kaikki arvoliberaalit tai muut "suvaitsevaiset" joko eivät ymmärrä, että heidän politiikkansa johtaa suomalaisuuden tuhoon, tai aktiivisesti pyrkivät tuhoamaan Suomen. Kaikki poliittiset liikkeet kärsivät jossakin määrin siitä illuusiosta, että vain he näkevät maailman rationaalisesti, mutta uuskonservatiivit ovat rakentaneet itselleen kokonaisen rinnakkaistodellisuuden, josta käsin he arvioivat kaikkien muiden mielipiteitä.

Tyypilliset uuskonservatiiviset kannanotot syyttävät "suvaitsevaistoa" vähintään tietämättömyydestä tai pahimmillaan totuuden tarkoituksellisesta vääristämisestä, koska he ovat määritelleet omat mielipiteensä objektiiviseksi totuudeksi. Uuskonservatiivisesta näkökulmasta esimerkiksi islaminuskon suvaitseminen Suomessa ei ole ihmisoikeus- tai uskonnonvapauskysymys vaan osa suurta kulttuurien taistelua aasialaisen islamismin ja länsimaisuuden välillä. Jos joku ei näe asiaa näin, se automaattisesti leimaa hänet "monikultturistiksi", joka ei suostu näkemään totuutta.

Juuri sen salaliittomainen luonne tekee uuskonservatiivisuudesta kykenemättömän minkäänlaiseen rakentavaan keskusteluun muiden poliittisten suuntausten kanssa. Uuskonservativismi keskittyy hyökkäämään kuvittelemaansa salaliittoa vastaan, joka ylipäänsä tekee konsensuspolitiikasta lähes mahdotonta, koska uuskonservatiivit kuvittelevat omaavansa monopolin totuuteen ja rehellisyyteen. Siinä missä he fantasioissaan havaitsevat todellisuuden sellaisena kuin se on, muut ovat joko suuren suvaitsevaisuuden salaliiton pauloissa tai tarkoituksella vääristävät todellisuutta omien pahanilkisten tarkoitusperiensä eteen.

**

Uuskonservatiivinen liike on laajempi kuin homoavioliittoja vastustavat kristilliskonservatiivit tai islamofobiset "maahanmuutokriitikot", koska sen pohjalla on viime kädessä affekti, eli konservatiivinen suuttumus. Uuskonservatiivista liikettä määrittävä tekijä on nimenomaan sen tapa kuvitella monoliittinen "suvaitsevaisto", johon luetaan kaikki kutakin konservatiivia suututtavat poliittiset toimijat. Tässä mielessä "ilmastoskeptisyys" on nähtävä myös uuskonservatiivisena liikkeenä; toisaalta se jakaa uuskonservatiivisuuden salaliittoteoriamaisuuden, ja ilmastoskeptisyys on vahvasti yliedustettuna esimerkiksi maahanmuuttokriitikoiden piirissä.

Yksi selkeimpiä uuskonservatiivisuuden yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin antifeminismi. Käytännössä kaikki muut kysymykset jakavat uuskonservatiivista liikettä; sen sisältä lienee mahdotonta löytää minkäänlaista konsensusta asevelvollisuudesta, talouspolitiikasta, tai edes maahanmuutosta tai islamista. Vahvimmat yhdistävät tekijät eivät ole niinkään täsmälliset poliittiset mielipiteet kuin poliittiset affektit, eli suoranainen viha arvoliberalismia ja etenkin feminismiä kohtaan. Tässä mielessä antifeministinen miesliike on myös osa laajempaa uuskonservatiivisuuden nousua, koska se jakaa muun uuskonservativismin käsityksen monoliittisesta feministisestä salaliitosta joka estää sen kannanottoja saamasta julkisuutta.

Tämä vain vahvistaa käsitystä siitä, että uuskonservativismi on nähtävä nimenomaan "backlash"-vastaliikkeenä suomalaisen yhteiskunnan liberalisoitumista vastaan. Kuten klassiset konservatiiviset liikkeet, uuskonservativismi haluaisi kääntää kelloa taaksepäin myyttiseen menneisyyteen.

Juuri tässä piilee sekä uuskonservativismin poliittinen voima että sen lopullinen turhuus. Yhteiskunnallisen kehityksen kellon kääntäminen taaksepäin epäliberaalimpaan suuntaan on kerta toisensa jälkeen osoittautunut pitkällä tähtäimellä mahdottomaksi. Toisen maailmansodan jälkeinen ihmisoikeuksien ja tasa-arvon nousu länsimaissa on pikkuhiljaa muuttanut yhteiskunnallisia asenteita selkeästi liberaalimpaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan, kumoten vuosisatojen nationalistisen ja vuosituhantisen kristillisen propagandan. Tässä mielessä siis uuskonservativismin raivo sisältää oman tuhonsa, koska laajemmassa sosiaalihistoriallisessa perspektiivissä se on hedelmätöntä tutkainta vastaan potkimista.

Uuskonservatiivisuuden kykenemättömyys löytää todellista kaikupohjaa ajatuksilleen ajaa sen yhä syvemmälle salaliittoteorioihin ja katkeraan vihaan "suvaitsevaistoa" kohtaan, ja sitä kautta entistä kauemmaksi todellisesta poliittisesta vaikutusvallasta. Uuskonservatiivinen apokalyptiikka kärsii samasta perusongelmasta kuin kaikki muukin maailmanlopun ennustaminen: kun maailmanloppua ei näykään, niin seuraajien usko profeettoihinsa rapistuu väkisinkin. Siksi nyt näkyvä uuskonservatiivisuuden jytky ei edusta mitään pysyvämpää suvaitsemattomuuden nousua, vaan tietyssä mielessä vanhentuneen poliittisen ajattelun viimeisiä kuolonkorinoita.

Terve menoa!m

Suomen maanpuolustus on tuuliajolla

Viime viikolla ilmoitetut varuskuntien lakkautukset ovat itsessään melko yhdentekeviä Suomen maanpuolustukselle. Ainakin teoriassa ne lähinnä karsivat byrokratiaa ja parantavat koko organisaation tehokkuutta. Jos näillä toimenpiteillä saavutetaan kymmenen prosentin säästöt puolustusbudjettiin, niin sehän on suorastaan positiivista kehitystä.

Tai olisi, jos säästöistä olisi puolustusvoimille jotain hyötyä. Nyt säästetty raha vain katoaa puolustusbudjetista, joka siis laskee taas. Jos nämä säästöt ovat itsessään suhteellisen merkityksettömiä, kohta kaksi vuosikymmentä jatkunut Suomen maanpuolustuksen alasajo ei ole. Maavoimien esikuntapäällikkö lausui julkisesti jo vuonna 2009 että Suomi ei enää kykene puolustamaan itseään sotilaallisesti, ja sen jälkeen on tehty vain lisää leikkauksia. Suomen sodan ajan armeijan vahvuus on romahtanut 90-luvun 600 000 sotilaan vahvuudesta lähemmäs kahtasataa tuhatta, ja armeijan varustuksen taso ja organisaatio on suhteellisesti vain taantunut.

Kun Suomen turvallisuuspoliittinen linja on liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus, on välttämätöntä että puolustusvoimilla ylläpidetään uskottavaa puolustuskykyä. Kieltäytymällä kaikista kansainvälisistä turvatakuista ja ajamalla samalla oman puolustuskykynsä alas Suomi tekee omasta alueestaan sotilaallisen tyhjiön. Puolustuskyvytön Suomi ei sodan tai muun kriisin puhjetessa ole puolueeton turvapaikka vaan ei-kenenkään-maa jota kumpi tahansa kriisin osapuoli voi hyödyntää kauttakulkualueena. Mahdollisessa idän ja lännen välisessä konfliktissa Suomen alue on avoin pohjoinen sivusta, joka on molemmille potentiaalinen uhka vastapuolen kulkuväylänä.

On valitettavaa että uuspatrioottinen historiarevisio on saanut aikaiseksi sen, että Suomessa ei enää lainkaan ymmärretä maailmansotien välisen ajan turvallisuuspoliittista tilannetta. Talvisodan pyhä historia on kertomus Stalinin ja Venäjän ikiaikaisesta pahuudesta jonka suomalaisten hyveellisyys sankarillisesti torjuu; sellaisissa kertomuksissa ei ole tilaa talvisotaan johtaneelle poliittiselle asetelmalle. Talvisota ei ollut välttämätön konflikti, ja Suomi ajautui siihen pitkälti oman turvallisuuspoliittisen tuuliajonsa vuoksi. 1930-luvulla Suomi esiintyi puolueettomana mutta kaavaili sotilaallista yhteistyötä mm. Viron, Ruotsin sekä Puolan kanssa. Samanaikaisesti maailmanlaajuisen talouskriisin paineessa puolustusvoimien määrärahoista säästettiin kunnes Suomen puolustuskyky oli laskenut niin matalalle tasolle että Suomea pidettiin yleisesti kykenemättömänä puolustamaan itseään.

Kun talvisodan kuvitellaan olleen vain Stalinin pahuuden ja venäläisen imperialismin ilmentymä, saattaa olla mahdotonta ymmärtää että talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa Stalin hyvin selväsanaisesti vaati Suomen parantamaan puolustuskykyään. Kun lähetystösihteeri Jartsev teki maaliskuussa 1939 viimeisen "takaoven" neuvotteluyrityksensä Suomen hallitukselle, Neuvostoliitto vaati Suomea antamaan takuut siitä, että Suomi puolustautuisi Saksaa vastaan. Stalin vaati lisäksi, että Suomen armeija hankkisi välittömästi modernia sotakalustoa ja linnoittaisi sekä Suursaaren että Ahvenanmaan.

Uuspatrioottisen pyhän historian näkökulmasta Stalinin vaatimukset ovat käsittämättömiä. Pyhä historia katsoo, että Stalinin tavoite oli aina vain Suomen liittäminen neuvostokansojen onnelliseen perheeseen, ja kaikki puheet Leningradin turvallisuudesta olivat pelkkää huijausta. Todellisuudessa asia oli pikemminkin päinvastoin: Kremlin näkökulmasta Suomen kyvyttömyys puolustaa omaa aluettaan teki erittäin todennäköiseksi että Hitlerin Saksa tekisi kauttakulkuhyökkäyksen Suomen kautta Pietariin. Neuvostoliitossa epäiltiin talvisodan alla että Suomi piti tarkoituksella aluettaan sotilaallisena tyhjiönä osana jonkinlaista salaista yhteisymmärrystä Saksan kanssa. Suomi taas kieltäytyi antamasta Neuvostoliitolle minkäänlaisia takuita Saksaa vastaan puolustautumisesta eikä suostunut vahvistamaan sodan ajan armeijaansa. 20- ja 30-luvulla Suomi oli avoimesti tehnyt erilaista yhteistyötä Neuvostoliiton vihollismaiden - Saksan, Puolan ja länsivaltojen - kanssa, mutta ei ollut saanut järjestettyä minkäänlaisia konkreettisia turvatakuita. Samanaikaisesti puolustuskyvyn oli annettu jatkuvasti rapautua. Tämä yhdistelmä sai Neuvostoliiton epäilemään että Suomen näennäinen sotilaallinen haavoittuvaisuus oli juoni, jonka takana oli aikomus tehdä jonkinlainen hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen aluetta hyväksikäyttäen. Kun Suomi kieltäytyi torjumasta näitä epäilyksiä vahvistamalla maanpuolustustaan, Kremlissä arvioitiin että kansainvälisen imperialismin juonet voitaisiin kaikkein helpoiten ennaltaehkäistä valloittamalla Suomi. Puolustuskykyähän Suomella ei katsottu olevan.

Vuonna 1939 Suomen heikko puolustuskyky ja näennäinen mutta epäuskottava puolueettomuus aiheuttivat luottamuspulan Neuvostoliiton kanssa joka kriisiytti maiden väliset suhteet. Neuvostoliitto halusi eliminoida pohjoisella sivustallaan olevan sotilaallisen tyhjiön, ja kun suomalaiset eivät suostuneet tekemään sitä itse, tehtävä annettiin puna-armeijalle. Päätös lähteä sotaan on viime kädessä syntynyt nimenomaan Neuvostoliiton arviosta Suomen sotilaallisesta heikkoudesta. Suomen odotettiin yleisesti tuhoutuvan; länsimaiset tarkkailijat olivat tässä yleisesti samalla kannalla puna-armeijan johdon kanssa. Jos Stalin olisi tiennyt että puna-armeijan ensimmäinen hyökkäys jumiutuu Karjalan kannakselle ja länsivallat ryhtyvät suunnittelemaan avustusretkikuntaa ja hyökkäystä Neuvostoliittoon, on miltei mahdotonta kuvitella että hän olisi aloittanut talvisotaa. Kun Suomen puolustuksen arvioitiin luhistuvan muutamassa viikossa, hyökkäys näyttäytyi kannattavana operaationa.

Tähän kätkeytyy opetus jonka toivoisin kaikkien suomalaisten äänestäjien ymmärtävän. Niin kauan kuin maailma koostuu keskenään kilpailevista valtioista ja sotilaallinen voimankäyttö on politiikan ultima ratio, heikko maanpuolustus tekee sodasta todennäköisempää. Mitä heikompi Suomen maanpuolustus on, sitä kannattavammaksi muuttuu sotilallinen painostus tai jopa voimankäyttö. Suomi ei kykene perustamaan sellaista sodan ajan armeijaa joka voisi todella uhata Venäjän turvallisuutta. Sitävastoin jos Suomen maanpuolustus on äärimmäisen heikko, Venäjä voi uhata Suomea sotilaallisilla toimilla ja jopa toteuttaa niitä hyvin matalalla riskillä. Suomen vasemmistossa ajettiin 60- ja 70-luvuilla yksipuolista aseidenriisuntaa; nyt kun sen sukupolven poliitikot ovat 90- ja 2000-luvuilla päässeet johtamaan maata, ovat he toteuttaneet Suomen aseistariisunnan. Sen tuloksena Suomi on nyt sotilaallisesti haavoittuvaisempi kuin koskaan historiassaan. Si vis pacem, para bellum, sano; sotilaallisen maanpuolustuksen tarkoitus on nimenomaan estää sota. Uskottava puolustus tekee erittäin epätodennäköiseksi että Suomi joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Nykyisen kaltainen paperiarmeija nimenomaan tekee paljon todennäköisemmäksi että Suomea kohtaan käytetään sotilaallista voimaa.

Valitettavasti Suomen äänestäjäkunnasta aivan liian suuri osa elää ihmeellisen auvoisassa, naiivissa maailmassa. Tästä naivismista on kaksi eri versiota. Toiset uskovat järjenvastaisesti Suomen kuitenkin pystyvän kaikissa olosuhteissa puolustamaan itseään; samat ihmiset saattavat kirota puolustusvoimien leikkaukset alimpaan maanrakoon ja olla kauhuissaan siitä kuinka Suomen puolustuskyky tuhoutuu, mutta silti uskoa Suomen itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen. En osaa sanoa paljonko tällaisessa ajttelussa on taustalla suoranainen rasismi. Suomen uuspatrioottisessa historiassa suomalaiset kuvataan eräänlaisiksi synnynnäisiksi korpisotureiksi jotka ovat suorastaan rodullisesti parempia sotilaita kuin venäläiset tai muut ulkomaalaiset. Puolustusvoimien tolkuttoman naiivilla propagandalla on näiden käsitysten syntymisessä oma roolinsa; useimmat armeijan käyneet kuvittelevat Suomeen hyökkäävän epäpätevän suurvalta-armeijan, joka ei osaa taistella Suomen maastossa eikä muutenkaan ilmeisesti ole mitenkään varautunut aloittamaansa sotaan. Maastoltaanhan Suomi kuuluu Pohjois-Euroopan havumetsävyöhykkeeseen, mutta ilmeisesti sen kuvitellaan päättyvän nykyiseen itärajaan. Tällaisen sotilaallisen naivismin kautta kuvitellaan yleisesti että mikä tahansa suomalainen asevelvollisarmeija kykenee puolustamaan Suomea missä tahansa olosuhteissa.

Toinen vaihtoehto on naiivi internationalismi. Eihän Venäjä voi hyökätä Suomeen, sanotaan. Muut maailman valtiot reagoisivat välittömästi sellaiseen, YK puuttuisi asiaan, ja muutenkin sota ei ylipäänsä enää ole mahdollista. Historiaa tuntevat tunnistavat tämän ajattelutavan; täsmälleen samalla tavalla argumentoitiin 1920- ja 30-luvuilla. Maailmantilanne ei onneksi ole kovin samanlainen, mutta ihmisen kyky nähdä kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen ei ole olennaisesti parantunut. Samanaikaisesti kun Suomessa on 2000-luvulla vakuuteltu että on täysin mahdotonta että Venäjä hyökkäisi Suomeen, on Venäjä sotinut Georgiassa ja Tsetseniassa sekä tehnyt verkkohyökkäyksiä ja käyttänyt muita painostuskeinoja Viroa kohtaan.

En väitä, että Venäjä aikoisi hyökätä Suomeen, nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Väitän että emme voi tietää mitä Venäjä aikoo, ja oma turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme vaikuttaa olennaisesti siihen millä tavoin Venäjä suhtautuu meihin ja pyrkii vaikuttamaan maahamme. Viro on varmistanut oman sotilaallisen maanpuolustuksensa liittymällä sotilasliitto Natoon. Toki pronssisoturikiistan aikoihin Venäjä teki Viroa vastaan verkkohyökkäyksen, mutta siihenkin reagoitiin Naton taholta perustamalla kybersotaesikunta. Sitävastoin Georgia, joka ei ollut Nato-jäsen, sai kokea ihan vanhanaikaisen sodan panssarivaunuineen ja pommikoneineen.

Suomen valtion tärkein tehtävä on taata kansalaistensa turvallisuus. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on harjoitettava sellaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, jonka pyrkimyksenä on varmistaa että Suomi ei joudu sotaan, joko suoraan sotatoimien kohteeksi tai muiden osapuolten sotatoimialueeksi. Olen toisaalla esittänyt että mielestäni tämä tavoite voidaan saavuttaa vain liittymällä Natoon. On toki muitakin vaihtoehtoja. Henkilökohtaisesti en usko että Suomella on varaa perustaa todella uskottavaa itsenäistä puolustusta, mutta jos puolustusbudjetti moninkertaistettaisiin nykyisestä saattaisi se olla mahdollista. Toki Suomi voisi reagoida Venäjän uhkaan myös liittoutumalla Venäjän kanssa. Siitä vain lankeaisi maksettavaksi kova poliittinen hinta. Suomi oli Neuvostoliiton de facto liittolainen kylmässä sodassa, ja suomettumisen arvet näkyvät Suomessa tänäkin päivänä. Suomettuminen Putinin Venäjän alusmaaksi ei kuulosta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Nykyinen linjattomuus, yhdistelmä turvallisuuspoliittista tuuliajoa ja maanpuolustuksen täydellistä alasajoa, on pahin mahdollinen vaihtoehto.

On selvää että kylmän sodan loputtua oli aiheellista tarkastaa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Todellisuudessa näin ei lainkaan tehty; läpi 1990- ja 2000-lukujen Suomi ylläpiti kylmän sodan puolustusvoimiensa muodollista rakennetta, mutta antoi todellisen puolustuskyvyn jatkuvasti laskea. Suomessa käytävää turvallisuuspoliittista keskustelua rajaa olennaisesti se, että turvallisuuspolitiikkaa käytetään ensisijaisesti välineenä poliittisessa pelissä. Toisaalta asevelvollisuus on pyhitetty suomalaisen kansalaisuskonnon sakramentiksi, joka takaa Suomen turvallisuuden ja miehuullisuuden, ja toisaalta Nato on demonisoitu suurpääoman käsikassaraksi. Kumpikin aihe on niin poliittisesti räjähdysherkkä että järkevä poliitikko ei uskalla tarkastella niitä turvallisuuspoliittisesti. Tämä on tehnyt todellisesta puolustusrevisiosta poliittisesti mahdottoman; sen sijaan kylmän sodan asevelvollisuuden ja itsenäisen puolustuksen järjestelmää on muodollisesti ylläpidettävä, koska sen kyseenalaistaminen olisi poliittinen itsemurha. Nykyisen järjestelmän puutteellisuuden myöntäminen olisi maanpetoksellista, ja pyrkimys tehokkaampaan maanpuolustukseen on Nato-militarismia. Samanaikaisesti säästöpaineet ajavat leikkaamaan puolustusbudjettia, joka tuhoaa todellisen puolustuskyvyn.

Parhaimmillaankin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa vain ryöstöviljellään populististen kannanottojen raaka-aineeksi. Suomessa riehunut keskustelu Ottawan maamiinasopimuksesta oli naurettava; kun samanaikaisesti Suomen puolustusvoimien taistelukyky on tuhoutumassa, maamiinoista riitely on Titanicin kansituolien järjestelyä. Suomen nykyisiä puolustusvoimia eivät maamiinat pelasta, eikä helikopterihankinnan rahoilla palauteta maavoimien taistelukykyä vaikka se olisi käytetty mihin. Viimeisin esimerkki täydellisestä puolustuspoliittisesta idiotismista on pyrkimys muuttaa keskustelu varuskuntien lakkauttamisesta kielipolitiikaksi. Muutaman varuskunnan lakkauttaminen tai joukko-osaston yhdistäminen on kokonaismaanpuolustuksen kannalta itsessäänkin pelkkä detalji, mutta Dragsvikistä riitely on jo täysin absurdia. Kielipolitiikka onkin vain kätevä tapa välttyä ottamasta kantaa maanpuolustuksen kokonaistilanteeseen.

Tämä jatkuva päivänpolittinen typeryys on saanut aikaiseksi sen, että Suomi ylläpitää yhä valtavan kallista ja ihmisoikeuksia loukkaavaa "yleistä" asevelvollisuutta, mutta se ei tuota taistelukykyisiä asevoimia. Erään arvion mukaan uusimmat leikkaukset iskevät kovaa nimenomaan reserviläisten kertausharjoituksiin, joita on muutenkin vähennetty käytännössä jatkuvasti 90-luvulta asti. On täysin päätöntä kouluttaa kymmeniä tuhansia ihmisiä reserviin jossa heitä ei sijoiteta eikä kertausharjoiteta, mutta kun asevelvollisuuden todellisia kustannuksia ei suostuta myöntämään, järjestelmän voidaan väittää olevan "kustannustehokas". Toki mikä tahansa työvoimaintensiivinen projekti näyttäytyy kustannustehokkaana jos työvoiman hintaa ei tarvitse laskea.

Suomen tulisi tehdä selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus ja toteuttaa sen vaatimaa puolustuspolitiikkaa. Jos Suomen halutaan olevan liittoutumaton, vaatii se uskottavan itsenäisen puolustuksen rakentamista. Toisaalta Suomi voisi saavuttaa huomattavia säästöjä ja paljon paremman turvallisuuspoliittisen aseman liittoutumalla, mutta sekin vaatisi puolustusvoimien nykyisen alennustilan korjaamista. Puolustuspolitiikassa pitäisi uskaltaa kysyä onko mitenkään tarkoituksenmukaista ylläpitää nykyistä asevelvollisuutta. Tämän kirjoittajan puolesta voitaisiin vaikka päättää että Suomen turvallisuuspoliittinen linja on yksipuolinen aseistariisunta ja Suomen demilitarisointi. Se olisi sentään päätös, ja saattaisi olla jopa parempi ratkaisu kuin nykyinen malli jossa teeskennellään yhtä ja tehdään samanaikaisesti täysin toista. Tällaisen keskustelun käyminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta, koska liittoutumattomuuteen ja asevelvollisuuteen on ladattu niin vahvat ja täysin irrationaaliset tunnesisällöt. Asevelvollisuus, liittoutumattomuus ja Nato-jäsenyys ovat välineitä, ei itseisarvoja. Suomen tulisi tehdä selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus ja sen jälkeen valita välineet joilla se parhaiten toteutetaan.

Turha toivo.

Konservatiivien typeryydestä

Selvennetään heti alkuun, siltä varalta että kaikki lukijat eivät tiedä, että tämän kirjoittaja ei todellakaan ole konservatiivi. Mutta pistää silti vihaksi.

IL: Tutkimus: Konservatiivit ovat tyhmempiä

Tutkimusta johtaneen psykologi Gordon Hodsonin mukaan kyseessä on ikävä kierre. Aikuiset, joiden älykkyys on alhaisempi, ovat taipuvaisia kannattamaan sosiaalisesti konservatiivisia ideologioita. Nämä ideologiat puolestaan korostavat hierarkiaa ja muutosvastaisuutta, jotka lisäävät ennakkoluuloja.

(...)

Hodsonin ja kumppaneiden tutkimus on luonnollisesti herättänyt runsaasti keskustelua. Liberaalit pitävät sitä osoituksena siitä, että heidän epäilyksensä konservatiiveista pitävät paikkansa. Vastaavasti konservatiivit väittävät, että tutkimustuloksia on tulkittu väärin.

Tutkijat tähdentävät, etteivät he väitä kaikkien liberaalien olevan älykkäitä ja kaikkien konservatiivien tyhmiä. Tutkimuksessa on kyse suurten ihmisryhmien keskiarvoista.

Viimeinen kappale on kovin hauska verrattuna Iltalehden omaan otsikointiin.

Toisaalta tutkimusten saaman kritiikin lyhentäminen muotoon "konservatiivit väittävät" on halpamaista. Voin suoralta kädeltä linkittää seuraamaani krommunistibloggariin, joka ei todellakaan ole konservatiivi; hän selittää tuon linkin takana miksi nämä ns. tutkimukset ovat parhaimmillaan kyseenalaisia. Lyhyesti sanottuna kun niissä tutkimuksissa ei mitata älykkyyttä vaan paljon täsmällisempiä asioita, eikä rasismia tai konservativiisuutta mitata järkevästi. Kaikkein pahin metodologinen lapsus on, että mitään muita konservatiivisten aatteiden kannattamiseen tai rasismiin liittyviä tekijöitä ei kontrolloida mitenkään. On siis todella kyseenalaista väittää näiden välillä olevan minkäänlaista kausaatiota.

Kun erinäiset jenkkitermein liberaalit, eli vasemmistolaiset ja muut konservatiivien vastustajat, ovat riekkuneet toreilla ja foorumeilla tällä "tutkimuksella", niin minua alkoi suorastaan häiritsemään yksi pieni asia. Oletan siis, että ihmiset jotka levittävät "Tutkimus: rasistit on tyhmiä" -otsikoituja juttuja riemunkiljahdusten kera vastustavat rasismia. Eikö heitä yhtään häiritse että tässä jutussa käytetään rasismin logiikkaa puhtaimmillaan?

Väite: joukossa X on yliedustettuna ominaisuus Y

Tässä tapauksessa X = konservatiivit, Y = typeryys

Johtopäätös: Kaikki X ovat Y

Kokeilkaa vaihtaa tilalle "maahanmuuttajat" ja "seksuaalirikollisuus". Muistakaa sanoa perään että ettehän te suinkaan väitä, että kaikki, kun tehän puhutte vain suurten ihmisryhmien keskiarvoista. Ja on se ihme kun ei saa julkistaa tieteellisiä tutkimustuloksia kun tullaan syyttämään rasismista! Kauhea suvaitsevaisto!

Vai mitä?

Rautalankaa: nettisensuuri on väärä ratkaisu

Kun Jenkeissä vasta päästiin puuhaamasta typerää nettisensuurilakia, Suomen "tekijänoikeusmafia" osoittaa hienoa tilannetajua ehdottamalla samaa Suomeen:

HS: Tekijänoikeustoimikunta ehdottaa yhä tiukempia keinoja nettipiratismia vastaan

Tekijänoikeustoimikunta ehdottaa tiukempaa lainsäädäntöä verkkopiratismia vastaan. Toimikunta haluaisi tuomioistuimille oikeuden määrätä verkko-operaattorit estämään asiakkailtaan pääsyn tekijänoikeuksia loukkaaville verkkosivuille.

Toimikunnan mielestä tällaisen säännöksen tarvetta on lisännyt se, että yhä useampi Suomen markkinoille suunnattu verkkopalvelu toimii ulkomailta käsin.

Estoilla pyrittäisiin ohjaamaan kuluttajat käyttämään laillisia palveluja.

Tietoliikennealan etujärjestö FiCom jätti eriävän mielipiteen ja arvosteli esitystä kärjekkäästi. FiComin mielestä estot eivät ole oikea ratkaisu ongelmaan, vaan vaarantavat käyttäjien oikeuksia.

Lisäksi ne ovat helposti kierrettävissä, jopa ilman teknistä erityisosaamista.

"Estotoimenpiteiden tie on väärä tie, joka voi pahimmillaan johtaa sananvapautta loukkaavaan sensuuriin", FiCom varoittaa.

Suomessa siis sensuroidaan jo esimerkiksi Pirate Bay -sivustoa, mutta nyt sensuurivelvoite halutaan lakiin. Huvittavaa kyllä, tätä kirjoittaessani viime viikolla Hesari muutti tuon uutisen otsikkoa useita kertoja; tässä tekstissä on alkuperäinen. Tiedä sitten mitä siellä lukee kun tämän julkaisen.

Kävin nettisensuurin ihmeellisyyttä läpi jo tuossa aiemmassa SOPA-aiheisessa tekstissäni, mutta väännetään nyt rautalankaa siitä miksi nettisensuuri on huono idea. Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Suomi meni vielä typeryyksissään hyväksymään ACTA-sopimuksen, jonka avulla aiotaan myös vyöryttää piraattisensuuria, joten sitäkin suuremmalla syyllä luettelen vasta-argumentit:

Se ei toimi. Tuollaisten estojen kiertäminen on lapsellisen yksinkertaista. Jos joku siis haluaa Pirate Bay:hin tai ihan mille tahansa muulle sensuroidulle sivustolle, niin sensuuri ei sitä estä. Käytännössä sensuuri siis kohdistuu ainoastaan tavallisiin käyttäjiin. Suomessa aiemmin toteutettu lapsipornosensuuri sensuroi täysin satunnaisia sivuja, ja nytkin Elisan "Pirate Bay" -sensuuri sensuroi mm. uudelleenohjauksen kansalaisjärjestö EFFI:n sivuille. Korkeintaan nämä sensuuriskeemat antavat Pirate Bayn tapaisille sivustoille lisää julkisuutta.

Lakiehdotus on perusteettoman laaja. Tällaisen SOPA-lain nojalla voitaisiin sensuroida mikä tahansa webbisivu joka sisältää "tekijänoikeuksia loukkaavaa materiaalia". Onko blogissasi joku hassu photoshopattu kuva? Tai käyttijkö joku kommentoija profiilikuvanaan South Park -hahmoa? Blogisi voidaan silloin sensuroida. Tästä seuraa:

Sitä tullaan väärinkäyttämään. Suomen taannoisen lapsipornosensuurin oli lakitekstin mukaan tarkoitus sensuroida ulkomaisia sivuja joilla on lapsipornoa. Sensurointi aloitettiin vuodenvaihteessa 2007-08, ja helmikuussa 2008 sensuroitiin Matti Nikin lapsiporno.info-webbisivu, joka ei ole ulkomainen eikä sisällä lapsipornoa. Nikin sivu sisälsi kylläkin kovaa kritiikkiä sensuurihanketta kohtaan. Sensuurilista ehti siis olla pystyssä kuukauden ennen kuin sitä ylläpitänyt KRP ylitti valtuutensa ja ryhtyi sensuroimaan kriitikkojaan. Nikki joutui käymään kolmen vuoden oikeustaistelun ennen kuin sai hallinto-oikeuden päättämään ettei hänen sivuaan olisi saanut sensuroida, mutta oikeus totesi ettei Nikin lainvastainen sensurointi kuitenkaan ollut kenenkään syytä ja jätti kustannukset Nikin maksettavaksi.

Lapsipornosensuurilakia ryhdyttiin samantien väärinkäyttämään kritiikin hiljentämiseksi, ja vaikka tämä räikeästi perustuslaissa taattua sananvapautta rikkova toiminta lopulta todettiin lainvastaiseksi, ei siitä tullut kenellekään mitään seuraamuksia. Lapsipornosensuurissa oli kuitenkin kyse poliisin ylläpitämästä sensuroitavien webbisivujen listasta; nyt oikeuksienhaltijat, eli käytännössä TTVK, vaatii lakia jonka nojalla oikeudenhaltija tai hänen edustajansa (=TTVK) voisi vaatia tuomioistuinta käskemään teleoperaattoreita sensuroimaan sivuston. Tässä ei olisi kysymys mistään oikeusprosessista, vaan siitä että TTVK vaatii ja tuomioistuin toteuttaa. Jos sensuurista haluaa päästä irti, olisi itse tehtävä valitus ja maksettava se omasta pussistaan.

Uskooko joku ettei tällaisia valtuuksia väärinkäytettäisi? FiCom sanoo että ennakkosensuuri johtaa "pahimmillaan" sananvapauden loukkauksiin; minä sanon että se johtaa siihen väistämättä.

Todellisuudessa sensuuria tullaan käyttämään kiristysvälineenä. TTVK:lla on jo nykyään tapana lähettää ihmisille uhkailukirjeitä jos esimerkiksi heidän langattomasta verkostaan on ladattu suojattua materiaalia:

HS: Pohjoispohjanmaalaista naista odotti viime uudenvuodenaaton postissa yllätys

Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus (TTVK) ry:n lähettämässä kirjeessä naista vaadittiin maksamaan erinäisille tekijänoikeuksien omistajille lähes 6 000 euroa tai asia siirtyisi oikeuteen.

Syy: joku oli jakanut laittomasti tiedostoja naisen avointa langatonta verkkoa käyttäen.

Toistaiseksi tuntematon henkilö oli käyttänyt DC++ -nimistä tiedostojenjako-ohjelmaa verkossa noin kymmenen minuutin ajan.

"En ole itse käyttänyt tällaisia ohjelmia lainkaan. Toinen osapuoli ei suostunut neuvottelemaan asiasta", nainen kertoo.

Jutussa TTVK ylpeänä kertoo että tällaisia uhkailukirjeitä lähetetään vuosittain toista sataa. Ne johtavat lähes poikkeuksetta siihen, että asia sovitaan; käytännössä arvatenkin siten, että uhkailtu osapuoli suostuu maksamaan jonkinlaisen korvauksen, joka on pienempi kun mitä hävityn oikeusjutun kustannukset tulisivat olemaan. Tätä ei voi tietää, koska sopimukseen kuuluu salassapitovelvollisuus.

TTVK käyttää siis jo nyt tekijänoikeuslainsäädäntöä kiristysvälineenä, ja sensuurioikeutta käytettäisiin aivan samalla tavalla. Sillä ei ehkä niinkään kannata uhkailla yksittäisiä käyttäjiä, jotka tuskin maksaisivat tuhansia euroja oman blogin jäämisestä sensuurin ulkopuolelle, mutta ennen kaikkea tällainen sensuurilaki on ase Wikipedian ja YouTuben kaltaisia palveluja vastaan. Kyse ei siis ole niinkään piratismin estämisestä vaan kiristysvälineen antamisesta TTVK:lle, ja se kohdistuisi nimenomaan isoihin yhteisöpalveluihin joilta voidaan nyhtää valtavia summia sensuuriuhan avulla. Käytännössä tietenkin yksittäisiä blogeja voitaisiin myös sensuroida jos niissä liian kovaa kritisoitaisiin TTVK:ta tai tekijänoikeuslainsäädäntöä, kuten Nikille tehtiin lapsipornosensuurilla.

**

Nettisensuurista ei ole mitään hyötyä, mutta sen antamien valtuuksien väärinkäyttö on lähes taattua. Joku voi ihmetellä miksi näin yksipuolisia lakiehdotuksia tehdään, ja siihen on hyvin yksinkertainen vastaus. Opetusministeriön tekijänoikeustoimikunnan nykyistä kokoonpanoa en löytänyt, mutta edellinen löytyy. Siellä ei ole ketään edustamassa kuluttajia tai netin käyttäjiä. Vain saamapuolella olevat oikeuksienhaltijat ovat edustettuina, joten ehdotus on käytännössä heidän sanelemansa. Näin Suomessa tehdään tekijänoikeuslainsäädäntöä ja oikeastaan kaikkea muutakin lainsäädäntöä: ne joilla on varaa lobbata saavat kirjoittaa lakiehdotukset.

Tekijänoikeusteollisuus on tämän avulla pystyttänyt jo kokonaisen varjovaltion Suomeen. TTVK:lla on oma verotusoikeus; se kerää hyvitysmaksua tyhjistä CD-levyistä ja ties mistä, ja niiden avulla rahoitetaan sekä tällaista lobbaustoimintaa että niitä juristeja jotka rustaavat yllä mainittuja uhkailukirjeitä. Millään muulla yksityisellä instanssilla Suomessa ei ole oikeutta kantaa kansalaisilta veroja oman toimintansa rahoittamiseksi, mutta TTVK:lla on. Uhkailukirjeillä saadaan lisää rahaa, jolla lähettää lisää kirjeitä ja lobbata tällaista lainsäädäntöä. Jos tämä Suomen SOPA menee läpi, TTVK voi sensuroida nettiä.

Kenellä Suomessa oikein on valtiovalta?

Teuvo

Hesari arpoo

Miten otsikoida?

Melkoisen SOPAn keititte

Kaikki varmaan näki ku Wikipedia oli pimeenä. Protestin kohteesta eli SOPA- ja PIPA-lakiehdotuksista asiaa täällä ja pornoa täällä. Ja jos uskot niin olet suuryritysten aivoton käsikassara, sanoo Hollywoodin kuutta suurinta leffastudiota edustava MPAA osassa n sarjaamme "miten vitussa tästä enää tekee pilaa". Jos ette jaksa lukea niin katsokaa vaan viestin lopusta Hitler-video.

Hämmentävintä tässä sopassa on, että jenkkien piratismilaki muistuttaa häiritsevän paljon surullisenkuuluisaa lakia lapsipornon levittämisen estotoimista, eli lapsipornosensuurilakia, jonka tiimoilta tämän blogin aikoinaan perustin. Oltiin miekkarissakin, ja avauduin myös englanniksi.

Jos kaikki eivät enää niin vanhoja asioita muista, niin kerrataan: Suomen "lapsipornosensuurilaki" pyrki estämään pääsyn kokonaisiin domaineihin jos poliisi salaa päätti (tai siis teki päätöksen joka ei ole päätös) että siellä on lapsipornoa tai muuten vaan halusi sen sensuroida. Välillä sensuroitiin ihan mitä sattuu, mutta kirjailija Antti Tuurin mielestä ei ollut niin väliksikään mitä sensuroidaan, kunhan sensuroidaan. Domain-tason sensurointi oli täysi fiasko, ja lopulta Matti Nikin tapauksessa saatiin jopa vuosikaudet tapahtuneen jälkeen oikeuden päätös jonka mukaan häntä ei olisi saanut sensuroida, mutta ei se poliisin vika ollut että poliisi hänet sensuroi.

Taannoisen pimennysprotestin jälkeen jenkkien piraattisensuurilaista on pudotettu DNS-pykälät pois, mutta ei se vieläkään hyvä ole. Oikeudenhaltija tai USA:n oikeusministeriö voi hakea oikeudelta määräystä tekijänoikeutta loukkaavan materiaalin sensuroimiseksi, samanlaisen muodollisen kumileimasinprosessin kautta jolla jenkeissä myönnetään kotietsintälupia. Niitä kotietsintöjä tehdään säännöllisesti vähän minne sattuu, eli minkäänlaisesta oikeuslaitoksen harjoittamasta valvonnasta ei ole siis kyse. Tällä määräyksellä voidaan sitten vaatia ISP:tä estämään pääsy valitulle sivulle, uhkana erilaiset penaltit. Jos ISP on eri mieltä ja häviää, tulee vielä isompi penalti. Estetylle sivustolle ei enää saisi linkittää ja hakukoneet eivät saa löytää sitä, ja online-maksupalvelut eivät saa välittää niille rahaliikennettä.

Käytännössä SOPA siis antaa viihdealan megayhtiöille vallan sensuroida nettiä. Jos sensuuripäätöksesät on eri mieltä, on vietävä juttu itse oikeuteen, ja tietenkään väärin sensuroineille ei voi tulla pikkusakkoja kummempia seurauksia. Rangaistusasteikko on myös aivan mielipuolinen. Streamaa (striimaa?) kymmenen biisiä nettiin puolen vuoden aikana ja ensikertalaisen enimmäisrangaistus on viisi vuotta ehdotonta. Jos sensuuripäätöksen haastaa ja oikeusprosessin häviää tai kustannukset vaan jätetään omaksi maksettavaksi, kuten Nikille tehtiin, niin hintaa tulee niin suolaisesti että harvalla on varaa lähteä haastamaan. Käytännössä siis tällaisilla valtuuksilla oikeudenhaltijat voivat melkolailla mielivaltaisesti sensuroida nettiä.

Protesteja seuratessa kannattaa muistaa, että meillähän on Suomessa jo oma spedemäinen Pirate Bay -sensuurimme, eli tavallaan meillä on jo oma SOPA. Suomen lapsipornosensuurilla kesti myös noin päiviä kohdistua lain määräämien ulkomaisten pornosivustojen lisäksi myös kotimaisiin sivustoihin joilla kritisoitiin sensuuria. Jos SOPA tulee voimaan, niin auta armias jos käytät tai olet joskus käyttänyt vaikka avatar-kuvana jotain tekijänoikeuksien alaista kuvaa, tai vaikka postannut biisin sanoja blogiisi: tulee sensuurimääräys. Tavallisen janarin blogille tuskin, mutta pidä liikaa meteliä vääristä asioista...

Ihan toinen juttu onkin se, että näillä nettisensuuriproggiksilla on tapana levitä. Suomessakin ennen kuin lapsipornosensuuri romahti kuolleeksi kirjaimeksi oltiin kovin innoissaan laajentamassa sensuuria vaikka mihin. Ranskassa ollaan jo ryhdytty sensuroimaan kansanmurhankieltämistä ja rasismia lapsipornon ja piratismin lisäksi. Puuhattiinpa hiljattain laihuuden ihannoinnin kieltämistäkin (?!). Suomessa on viime vuosikymmenen aikana vaadittu kiellettäväksi mm.:

- anonyymiä nettikirjoittelua
- lapsipornosta keskustelemista myönteiseen sävyyn
- nuorille haitallista kirjallisuutta
- kansanvallan ja hallituksen vastaista kiihottamista

Jos SOPAn kaltaisia laajoja sensuurihankkeita menee läpi, lisää tulee. Mikään julkinen instanssi ei koskaan luovu vallasta muuten kun pakon edessä; päinvastoin se pyrkii aina lisäämään valtaansa. Suomessa saa nytkin kauhulla odottaa mikä on seuraava askel Pirate Bay -bännin jälkeen. Näimme jo kuinka poliisin biotunnisterekisterin käyttö lähti heti laajenemaan, ja nyt onkin jo tulossa vahvasti stasimainen "olet epäillyttävä"-rekisteri. Kaltevat pinnat viettävät.

Loppuun sitten se luvattu Hitler-video. Ei olisi tämäkään touhu mahdollista SOPA-maailmassa; teoriassa tuollaisen parodian tekeminen on laillista jenkeissä, mutta uskaltaaka YouTube riskeerata sensuurilistalle joutumisen? Se uhka tappaisi minkä tahansa nettipalvelun. Kylmä totuus vaan on se, että tietoyhteiskunnassa SOPAn tapaiset keinot varmistaa megayhtiöiden tuloja osin kuvitteellisilta tappioilta tappaisivat Internetin sellaisena kun me sen tunnemme. Ei koko tietoyhteiskuntaa voi antaa viihdefirmojen panttivangiksi.